kivi.jpg

Aforismin lähilajeja ovat filosofia ja runous. Vahvempaa tai löyhempää sukulaisuutta aforistiikalla on myös esimerkiksi sananlaskuun, fragmenttiin, faabeliin, epigrammiin ja pakinaan. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aforistiikkaa viljelleitä pakinoitsijoita ovat Olli (Väino Nuorteva), Nenä (Pentti Saarikoski), Origo (Jouni Lompolo), Bisquit (Seppo Ahti), Juhani Mäkelä sekä tuoreimpana Eino Vastaranta, jolla tosin toistaiseksi on vain sähköisessä muodossa julkaistuja aforismeja ja pakinoita. Pakinoitsijoiden aforismeille on tunnusomaista muun muassa humoristisuus ja sanaleikkien runsaus, joillekuille heistä myös aforismin parodioiminen. Vakavatkaan kannanotot eivät ole heille vieraita, esimerkiksi Vastarannan aforismeissa tuodaan esiin vahvaa mediakritiikkiä ja huolta maailman tilasta.

 

Pakinoitsija-aforistikoista vähiten tunnettuja aforisitikkona on Yrjö Kivimies (1899-1980), mikä selittynee hänen aforistisen tuotantonsa suppeudella. Hänen pakinakokoelmansa Neljäkymmentäneljä (1959) sisältää ajatelmia kolmen sivun verran.

 

 

Yrjö Kivimiehen aforismeja:

 

Liian yleinen havainto: Hän ryhtyi luomaan taidetta – tuli painovirhe – syntyi taidetta.

 

Voidakseen riehua estottomasti satiirikon täytyy olla melkoisesti sukua ruoskittavilleen.

 

Runous kehittyy. Se on satoja vuosia polkenut paikallaan uskoen, että ruumiin eritteistä vain kyynel olisi runollinen.

 

Jokaisen sukupolven kohtalona on, että seuraava katsoo sitä aluksi kyynillisen huvittuneena.

 

Ihmiset ovat kananmunia: älkää koputtako liian kovasti – ei tiedä etukäteen, kummoinen haju voi lähteä.

 

Aforismien sorvailu on kulttuurivaara, koska se vieroittaa pitkäjänteisestä ajattelusta, johon kulttuuri perustuu.

 

 

Teksti ja valinnat: Sami Feiring