1267832.jpg

Viime syksynä ilmestyi Teoksen kustantamana Jenni Linturin (s. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden. Kirja oli ehdolla sekä vuoden parhaalle esikoisteokselle myönnettävän Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon että vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon saajaksi.

Linturin kirja on sotaromaani, mutta ei perinteinen sotaromaani. Kirjassa seurataan lähinnä Saksan armeijan Waffen-SS-joukoissa palvelleen Antin elämää sota-aikana, heti sodan jälkeen ja Antin vanhuudessa, jolloin hän onnettomuuden myötä alkaa sekoittaa nykyisen ja menneen. Romaani kertoo sodan lisäksi muistamisesta ja unohtamisesta, syyllisyydestä ja häpeästä.

Kirjan kieltä on kiitelty. ”Kirja on loistava, kypsä, tietoa ja tulkintaa tulviva, puhutteleva sekä kielellisesti loistava.” (Hämeen Sanomat 13.10.11) ”Linturi ei selitä, vaan ytimekkäin lausein hän toteaa ja kuvaa. Se toimii hyvin.” (Aamulehti 20.10.11) ”Erityisen vaikuttavaksi romaanin tekee Linturin ajattelun syvyys ja pitkälle kehitellyt mietelmät.” (Turun Sanomat 13.9.11) ”Teksti on parhaimmillaan vangitsevaa. Välillä lyhyehköt, täsmälliset virkkeet yltävät aforistiseen kirkkauteen.” (Lapin Kansa 3.9.11)

Näissä kustantajan sivulta kerätyissä mediaotteissa huomio kiinnittyy siihen, onko kirjalla kenties jotain erityistä annettavaa aforismin ystävälle. Ytimekkäät lauseet, ajattelun syvyys, pitkälle kehitellyt mietelmät, täsmälliset virkkeet, aforistinen kirkkaus. Kritiikeissä käytetyt sanat tuovat mieleen aforismin määritelmät.

Luin kirjan joulukuussa ja muistan, että kiinnitin jo silloin erityistä huomiota kirjan kieleen. Linturin lauseet toivat välillä mieleen Hotakaisen, jonka aforistisia lauseita on aforismiblogissakin esitelty. Tosin Linturilla aforistisuus ei ole niin selvästi kielessä, vaan enemmän niissä opetuksissa, joita kirjan henkilöt kantavat mukanaan.

Nyt reilun kolmen kuukauden jälkeen selailin kirjan uudelleen läpi ja keräsin kirjasta mietelmiä ja aforistisia lauseita. Olen ottanut lähes kaikissa tapauksissa kirjasta täydellisen virkkeen. Näin lainauksista tulee ilmi myös tapa, jolla Linturi mietelmät tuo esille. Lainaukset ovat samassa järjestyksessä kuin kirjassa.

Kuka olikaan sanonut, että kauempaa naiset olivat kauniimpia, miehet rikkaampia ja vauriot pienempiä?

Pennissä on markan alku, isä oli sanonut ja lisännyt hieman myöhemmin muutaman lasillisen jälkeen: muista poika, että arvo kasvaa arvokkaassa seurassa.

Pelko oli haurautta jumalan ja ihmisen välillä.

Rohkeus oli loppujen lopuksi vain sitä, että vieressä oli joku joka ei ollut yhtä rohkea.

Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä.

Kivussa ja kuolemassa kaikki oli rauhallista.

Sillä tottahan se oli, että ikäväkin totuus kuoli ennen valhetta.

Pelkoa tuntee joka sälli, mutta paniikki on itsemurha, Rajaperä oli joskus sanonut.

Tyhmimmät miehet saivat suurimmat aseeet. He eivät tunteneet pelkoa.

Maailma on sellainen, millaiseksi sen tekee, oli Sinikka joskus sanonut.

Jo ensimmäisen taistelun perusteella Antti osasi sanoa, ettei väkivalta ollut vallan muoto, vaan sen edellytys.

Vainajia ei vaalita muistamalla vaan unohtamalla, isä oli Aksun kuoleman jälkeen sanonut, ja Antti oli hänen sanansa totena ottanut.

Myötätuntoa ei saa halveksia, vaikka rohkeus ei muuhun riitäkään.

Ei sellaista voi kaivata, joka koko ajan kiehnää vieressä, isä oli joskus sanonut äidille.

Niinhän se on, että nykymaailmassa vain tiet keräävät ihmisiä, joilla on sama päämäärä, Kaarlo totesi.

Kun leipä laitetaan kortille, miehen on syötävä ylpeyttä, isä oli sanonut.

Omatunto harvemmin teki ketään rikkaaksi.

Sota on järjestetty kaaos. Järjestetty se on niille, jotka tekevät, ja kaaos niille, jotka katsovat, Rajaperä oli joskus sanonut.

Itsensä nostaminen ei ollut toisen häpeän arvoista, senkin äiti oli joskus sanonut Erkille.

Valkoinen ja mielipiteet kuuluivat niihin asioihin, jotka eivät muuttuneet ikinä, eivät ainakaan Mullojoella. Jos tahroja tuli, ne puhdistettiin tulevilla sukupolvilla. Niin Antin isä oli joskus sanonut, ja Antti oli hänen ohjeensa totena ottanut.

Aika on seurojentalon narikka, se perii maksun vasta sitten, kun kaikki hauska on jo ohitse, isä oli joskus sanonut Antille.

Kun näitä kirjasta keräsin, en voinut olla kiinnittämättä huomiota maneeriin, jolla näitä muiden ihmisten sanomia lauseita tuotiin esille. Nämä oli lähes aina vain sanottu: ”joku oli joskus sanonut jollekin”. Kukaan ei ollut tiivistänyt, väittänyt, tokaissut. Vain sanonut. Ehkä sillä tavalla Linturi on yrittänyt saada huomion kiinnittymään sanottuun, ei sanojaan.

Jaakko Antila