797327.gif

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KIRJA-ARVIO

Jouko Tyyri: Kohtaamisia (toimittanut Pekka Tarkka). WSOY 2005.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

VAPAUS!

  

Jälkimaailma ei ole puolueeton tuomari. Sen oikeudentuntoiset syyttäjät ja asianajajat ovat liian harvalukuisia korjatakseen edes vähäistä osaa tapahtuneista vääryyksistä. Jouko Tyyri

 

Jouko Tyyrin (1929–2001) lehtikirjoituksista koottu Kohtaamisia on kirja, jota olen odottanut jo vuosia. Ilmeisesti meitä odottajia on ollut koko joukko, koskapa semmoinen pääkaupunkilainen suurkustantaja ja pörssiyhtiönosa kuin WSOY on suuressa armossaan sallinut tämän kirjan tulla maailmaan. Pekka Tarkka on tehnyt valtavan työn ja merkittävän kulttuuriteon, kun hän tuhansista lehtileikkeistä on valinnut mielestään (tietenkin!) sopivimmat ja toimittanut nämä kokoelmaksi esipuheineen lukujäsennyksineen kaikkineen.

 

Mutta tuntuupa oudolta nähdä Jouko Tyyrin nimi kirjan selkämyksessä! Siitä on nimittäin jo kolmekymmentä vuotta, kun WSOY on edellisen kerran julkaissut Tyyrin ajatuksia kovien kansien välissä. Omasta puolestani voin sanoa, että juuri Tyyrin nuoruuden aforismeja sisältävä kokoelma Nuoruuden kritiikki herätti minussa janon myös hänen lehtikirjoituksiinsa. Aforismikokoelmaa voikin suositella Kohtaamisia-kokoelman johdannoksi ja oheislukemistoksi; Tyyrin 50-luvulla julistama siljolais-sartrelainen eksistentialismi kun tuntuu kantavan ihmeen hyvin vuosikymmenten halki tähän päivään.

 

Kohtaamisia-kokoelman kansi on sanalla sanoen tyylikäs ja arvovaltaisuutta henkivä. Voi olla, että kustantamon markkinointiosasto ei ole osannut ollenkaan ajatella, että tätä kirjaa voisivat ahmia eläkeläisporvarien lisäksi myös esimerkiksi 2000-luvun nuoret radikaalit, jos näitä nyt missään on. Ainakin minulle kannen sinisävyinen tausta ja mustavalkoinen pukuherra tuovat mieleen kuria ja järjestystä rakastavan kokoomuskonservatiivin, jota Tyyri ei todellakaan koskaan ollut.

 

Kritiikin kannalta Kohtaamisia on monella tapaa ongelmallinen teos. Ensinnäkään Tarkka ei kerro esipuheessaan, halusiko Tyyri itse koskaan, että hänen lehtikirjoituksiaan julkaistaisiin kirjan muodossa. Esimerkiksi Olli Alhon vuonna 1968 tekemässä radiohaastattelussa, joka on kuultavissa Yle Arkissa, Tyyri oli sitä mieltä, että kirja on vain lyhyt välivaihe historiassa. Erityisen ongelmallista on tietysti se, että Tyyri ei itse ole saanut olla valitsemassa kirjoituksiaan, mikä tietysti lisää toimittajan vaikutusta ja valtaa. Toveri Pentti Holappa on tarttunut tähän laajan jäämistön toimittamisen ongelmaan kauniisti otsikoidussa kirjoituksessaan Tyyri - paras vihollinen (Uutispäivä Demari 29.9.): "Harmittelin todetessani, että yhteinen kustantajamme WSOY oli värvännyt hänen laajan artikkelikokoelmansa toimittajaksi Pekka Tarkan, joka kyllä on maineikas kulttuurijournalisti, mutta samalla mies joka osaa kääntää mustan valkoiseksi, ja mielellään tekee sen. Arvelin, että laajaa aineistoa manipuloidessaan hän saa aikaan pikemmin Tarkan kuin Tyyrin kuvan."

 

Holappa valittaa, että kokoelmassa ei ole yhtään sosialidemokraateille suopeaa lausetta ja epäilee, että Tarkka on toimittajana syyllistynyt aineiston manipulointiin. Vastauksessaan Holapalle (Uutispäivä Demari 5.10.) Tarkka kuitenkin kiistää Holapan väitteet aineiston manipuloinnista ja toteaa, että Anneli Tyyrin kokoamassa lähes kaikki Joukon lehtikirjoitukset käsittävässä kokoelmassa ei totta tosiaan ole demareille suopeita lauseita. Sosiaalidemokraattien lohduksi ja tasapuolisuuden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että ainakaan Kohtaamisia-kokoelmassa ei myöskään kokoomukselle, tälle "patriisipuolueelle", suoda suopeita lauseita.

 

Ehkä Tyyri ajatteli vanhoista kirjoituksistaan samalla tavalla kuin vanha kiistakumppaninsa Erno Paasilinna viimeiseksi jääneessä aforismikokoelmassaan Ruumisarkun nauloja (1999): "Vanha kirjailija ei pysty katsomaan elämäntyötään niin kuin vanha maanviljelijä katsoo peltojaan. Ei pysty." Niin että mikä oikeus meillä lukijoilla on sitten odottaa ja vaatia vanhojen tai kuolleiden kirjailijoiden vanhoja kirjoituksia julki? Tässä yhteydessä on aivan pakko viitata Helena ja Martti Anhavan toimittamaan Tuomas Anhavan kirjoituksien kokoelmaan Todenkaltaisuudesta (2001). Kokoelman saatepuheessa Helena Anhava kirjoittaa, että hän on tehnyt toimitustyötä ilman syyllisyyttä, vaikka Tuomas oli kaikkein ankarin juuri omia kirjoituksiaan kohtaan: "Jos oli Tuomas Anhava ankara muiden tekstien suhteen, kaikkein ankarin hän oli itselleen.

 

Vuosien varrella niin kollegat kuin kustantajatkin kehottivat häntä kokoamaan kirjoituksiaan yksiin kansiin, muta hän vastasi aina kieltävästi. – Miksi? Arvelen syitä olleen useampia. Vanhetessaan ihminen alkaa vierastaa nuoruutensa jyrkkyyttä eikä iän karttuessa aina ehkä täysin allekirjoita nuoren itsensä näkemyksiä. Kenties ajattelukin hakeutuu 'kohti avointa muotoa', kun todellisuus alkaa olla 'tarkkailtavissa niin pelkkänä kuin suinkin'. – – Puolitoista vuotta kestäneen sairastamisensa aikana hän saattoi joskus lukaista jonkun vanhan tekstinsä ja todeta: 'No, tuon nyt voisi vielä vaikka julkaistakin.' Vain tämänkaltaiset myönnytykset tekivät minulle mahdolliseksi ilman syyllisyyttä ryhtyä tähän toimitustyöhön." Voinemme luottaa siihen, että myös Tarkka on tehnyt toimitustyötään ilman syyllisyyttä. Ja se joka haluaa arvostella Tarkan toimitustyötä esimerkiksi järjestelmällisestä ja ideologisesta manipuloinnista, menköön Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon ja tarkistakoon asian.

 

Kriitikon näkökulmasta on edelleen ongelmallista, että kokoelman kirjoitukset ovat peräti 50 vuoden ajalta, eli että kokoelma sisältää niin nuoruuden, miehuuden kuin vanhuuden kritiikin. Siksi toiseen sanomalehti- ja aikakauslehtikirjallisuuden kenttä on tavattoman laaja, ja tämäkin kokoelma sisältää hyvin erityyppisiä tekstejä aina lyhyistä ajankohtaiskommenteista pitkähköihin kirjallisuusesseisiin. Kirjallisuuden ystävänä minä tietysti olen aivan innoissani kokoelmasta, jossa hahmottuu yhden ihmisen kokonainen kirjoittajankaari ja ajattelun koko rikkaus.

 

Kriitikon kannalta on kuitenkin ongelmallista, että kirjoitusten aiheet ovat niin moninaiset. Tyyri antaa kirjoituksissaan kuvan oikeasta besserwisseristä ja tosi generalistista, joka haluaa kirjoittaa kaiken maailman asioista ja on aina oikeassa. Holappa kertoo edellä mainitussa kolumnissaan hauskan anekdootin nuoruusvuosiltaan: "Tapasin hänet ensimmäisen kerran Parnasson alkajaiskemuissa 1950-luvun sarastaessa Suomen Kulttuurirahaston tiloissa Bulevardilla, jolloin hän päätti tyrmätä minut tiedoillaan, ja onnistui täydellisesti. En ymmärtänyt paljonkaan hänen puhetulvastaan. Olinhan ujo työläispoika. Viisi vuotta myöhemmin yleislakon aikaan kohtasimme satunnaisella sunnuntaikävelyllä, jolloin hän haastoi minut barrikadeille ottamaan mittaa Kekkosen soturista. – Luulen, ainakin toivon, että nauroin."

 

Kirjoitusten virta virtaa kriitikkoparan tajunnassa: mitä tehdä, mihin tarttua? Ensimmäinen asia, joka minua on kiinnostanut Tyyrin persoonassa, on hänen omalaatuinen kirjoittajatemperamenttinsa. Kirjoittajana Tyyri tuntuu jotenkin epäsuomalaiselta: hän ei ole vain korkeaälyllinen besserwisser vaan myös avoin etsijä, sanalla sanoen hankala, yllättäviä käänteitä tekevä ihminen. Erityisen hyvin tämä Tyyrille ominainen avoin katse muuttuvaan todellisuuteen tulee ilmi hänen Kekkosta käsittelevissä kirjoituksissaan.

 

Mielenkiintoinen on hänen aika tarkalleen 50 vuotta sitten Ylioppilaslehdessä julkaistu kirjoituksensa Kekkonen, jossa hän käsittelee tulevia presidentinvaaleja ja suomalaisen oikeiston Kekkos-vihaa: "Ärtymyksen syitä on muitakin kuin laskematon luonne. Historiantutkimus tulee aikanaan osoittamaan, kuinka suurelta osalta kuuluisa 'Paasikiven linja' on ollut pääministerimme käsialaa, enkä mene tutkimuksen edelle. Yhden seikan ymmärrän hyvin: monet epäilevät vahvasti, että Kekkonen tosiaan on tuolla linjalla. – – Näyttää siltä kuin Kekkonen olisi ainoa presidenttiehdokas. Muut ovat vastaehdokkaita, lähinnä. Emme odota heiltä mitään erikoista. Mutta millä tavoin presidentti Urho Kekkonen meidät yllättäisi, oikuttelijana vai suuren tyylin valtiomiehenä? Ehkä ei mitenkään, elämä tarjoaa niin paljon pettymyksiä."

 

Nuoren radikaalin varovainen kiinnostus poroporvaria ärsyttäneeseen maalaisliittolaiseen presidenttiehdokkaaseen kehittyy 50-luvun loppupuolella avoimeksi Kekkosen ja hänen politiikkansa kannatukseksi, ja samalla Tyyrin näkökulma ympäröivään yhteiskuntaan muuttuu "osallistuvammaksi", niin kuin 60-lukulaiset asian ilmaisisivat. Hyvin mielenkiintoinen on Savon Sanomissa 4.6.1959 ilmestynyt kirjoitus, jossa Tyyri kommentoi Kekkosen Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa eli Jyväskylän yliopiston edeltäjässä pitämää kulttuuripoliittista linjapuhetta. Tämä Tyyrin Kuulumisia-palstalla julkaistu kirjoitus on nimittäin hyvä esimerkki kokoelman niistä kirjoituksista, joiden kiinnostavuus ei ole vain niiden dokumenttiarvossa vaan myös niiden käsittelemien ongelmien ikuisessa ajankohtaisuudessa.

 

Haluaisin väittää, että yhteiskunnassamme ei ole esimerkiksi vieläkään oikein tajuttu sitä työllisyys- ja kulttuuripolitiikan kohtalonyhteyttä, jonka Tyyri vuonna 1959 tuo esille: "Taloudellisen hyvinvoinnin kohottaminen oli sodan jälkeen kiireellisin tehtävä. Tälläkin hetkellä on työllisyyspolitiikka päällimmäisenä. Sillä on kuitenkin suuri vika: pelkkä työttömyyden torjunta on eräässä mielessä vain negatiivista hyvää, pahan poistamista. Se ei tarjoa mitään uutta, ei mitään valloitettavaa. – Kulttuuripoliittiset ongelmamme ovat toisenluonteisia. Vaikeuksien ja puutteiden mittasuhteet lähentelevät työttömyyden laajuutta, mutta niiden merkitys saattaa lopulta olla suurempikin. Tehtäviä ei kuitenkaan voi eikä niitä pidä asettaa vastakkain, sillä työllisyys- ja kulttuuripoliittiset ongelmat kytkeytyvät toisiinsa paljon läheisemmin ja monitahoisemmin kuin tavallisesti huomataan. – Tämän ymmärtämiseksi on vapauduttava niistä perin ahtaista ja erikoistuneista mielikuvista, joita helposti liitämme sanaan 'kulttuuri'. Tässä ei ole kysymys vain modernin taiteen tukemisesta tai tieteen palkitsemisesta, vaan koko elämäntavastamme ja tarpeidemme asteikosta. On kysymys syvällisestä rakennemuutoksesta, elämämme rikastumisesta, monipuolistumisesta ja painopisteen siirtymisestä. Tässä suhteessa ovat kaikki edistyneet yhteiskunnat kohoamassa uudelle tasolle ja keskinäinen kilpailu ulottuu uusille aloille."

 

Kuusikymmentäluku ja sen poliittinen ja kulttuurinen vapaamielisyys oli siis tuloillaan, ja iloisesta, urbaanista ja moniarvoisesta 60-luvusta tulikin Tyyrin vuosikymmen. Kun 50- ja 60-lukujen optimismi törmää öljykriisiin vuonna 1973, muuttuu Tyyrinkin näkökulma ympäröivään todellisuuteen. Ennen kaikkea Tyyri kauhistuu uutta uljasta "sosiaalibyrokraattista" valtiota, joka hänen mielestään suhtautuu vihamielisesti eurooppalaisen liberalismin keskeisiin periaatteisiin eli sananvapauteen, yksilöllisyyden kunnioitukseen, vapaisiin markkinoihin, rajoitettuun julkiseen valtaan sekä avoimeen yhteiskuntaan. Erityisen raskas isku Tyyrille oli vuonna 1973 säädetty poikkeuslaki, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin aina vuoteen 1978. Kun hänen ihailemansa valtiomies kaiken lisäksi rupesi käytännön politiikassaan lähentymään "sosiaalibyrokraateiksi" muuttuneita sosialidemokraatteja, huomasi Tyyri olevansa yksin ja sivussa.

 

"Vapaus on vapautta reagoida vääryyteen", kirjoittaa Helena Anhava. Vapaasti kirjoittavia ei maassamme ole koskaan ollut liikaa, ja siksi Tyyrin Kohtaamisia kuuluu kotimaisen kirjavuoden tärkeimpiin.

 

TONI HEIKKINEN

 

 

Jouko Tyyri (1929-2001) oli journalisti, poleemikko, aforistikko ja kolumnisti. Tyyri tuli kirjallisuuteen nuoren miehen varhaiskypsällä aforismikokoelmalla Takiaisia (1950). Oppi-isinä olivat J. Siljo ja R. Descartes. Toinen kirja oli ajatusrunojen ja aforismien kokoelma Nokivalkea (1954). Vuonna 1975 Tyyri kokosi aforistiikkansa teokseen Nuoruuden kritiikki, johon kahden nuoruudenkokoelman lisäksi sisältyy Jean-Paul Sartren Mitä kirjallisuus on? –teoksen innoittama sarja sekä "Kolme poliittista sarjaa". (lähde: Aforismin vuosisata, toim. Markku Envall)

 

Muutamissa Kohtaamisia-teoksen sisältämissä kolumneissa käsitellään aforistiikkaa.