e_m_cioran.jpg

E.M.Cioran (1911-1995), etunimet Emil Michel (romaniaksi Emil Mihai) tunnetaan kirjailijana, joka vei pessimismin niin äärimmäisyyksiin, että jopa hänen hyvä ystävänsä Samuel Beckett lopulta irtautui hänestä liian pessimismin takia.


Cioran syntyi Romaniassa varakkaaseen ortodoksipapin perheeseen. Jo koululaisena häntä alkoi vaivata elinikäinen unettomuus, johon liittyivät kuolemaa koskevat pakkomielteet ja vieraantuneisuuden tunnot. Hän opiskeli Bukarestin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa estetiikkaa, filosofiaa ja taidehistoriaa ja valmistui v.1932 Henri Bergsonin intuitionismia käsittelevällä diplomityöllä. V.1934 hän julkaisi romaniaksi esikoisteoksensa. Cioran lähti v.1937 Bukarestin Ranskalaisen instituutin stipendiaattina Pariisiin ja jäi sinne pysyvästi. 1940-luvun puolivälissä hän alkoi kirjoittaa pelkästään ranskaksi, jonka hän halusi hallita täydellisesti.


V.1950 Cioran sai ensimmäisestä ranskankielisestä teoksestaan kirjallisuuspalkinnon Prix Rivarol, jonka hän otti vastaan. Tästä eteenpäin hän kieltäytyi kaikista hänelle myönnetyistä palkinnoista ja kunnianosoituksista. Katkeruuden syllogismit ilmestyi v.1952. Se ei silloin herättänyt juuri lainkaan huomiota. Tuolloin Sartren eksintentialismi hallitsi ranskalaista älymystöä. 1970-luvulla kirja teki läpimurtonsa. Opiskelijat nostivat Cioranin elämän ja kuoleman arvoitusten filosofiksi. Juhani Ihanuksen ja Carla Schubertin v.2004 julkaistu suomennos perustuu teoksen v.1980 uudistettuun laitokseen. Syllogismi on loogista päättelyä, jossa johtopäätös on suoraan johdettavissa premisseistä eli perusteista.


Kirjan suomentajat kysyvät alkusanoissaan, mitä kiehtovaa on kirjoittajassa, joka alituisesti vuodattaa pettymystä, katkeruutta ja turhuuden tuntoja eikä pääse eroon pakkomielteisestä kuolemaan valmistumisesta. He vastaavat, että synkeät lauselmat vetävät puoleensa, kun ne ilmaistaan kirkkaasti ja niiden läpi kuultaa outoa piruilevaa huumoria. Katkeruuden syllogismeissa, joka sisältää lyhyitä aforismeja ja hieman pidempiä mietelmiä, Cioran on kehittänyt masennuksesta ja kuoleman jääräpäisestä mietiskelystä mieleen jäävää elämisen taitoa, josta voi nauttia katkeransuloisesti. Cioran itse katsoo kaiken kirjoittamansa löytyvän Vanhan testamentin Mooseksen kirjoista, Jobin kirjasta ja Saarnaajan kirjasta.


Cioranin mukaan on turhaa tavoitella virheettömyyttä ja täydellisyyttä. Juuri epäonnistumiset ja virheet ovat hänestä kiinnostavia. Suomentajat sanovatkin, että siksi he eivät voivottele Cioranin suomentamisen mahdottomuutta vaan kutsuvat lukijan avaamaan kirjan kuin haudan ja astumaan siihen kuin häihin. Kirjaa lukiessani minulle tuli sellainen käsitys, että se oli hyvä suomennos, vaikka en pystynyt asiaa tarkistamaan. Myöhemmin luin erään arvion, jossa sanottiin asian olevan näin.


Cioranin tuotannolle on ominaista sivullisuus, paradoksaalisuus ja vaikutteet eksistentialismista. Häneen sopivat myös epiteetit skeptikko, pessimisti, nihilisti ja tyylitaituri. Terävä musta huumori synnyttää synkistä aiheista nautinnollista tekstiä. Cioran piehtaroi surussa ja masennuksessa kuin ihanassa kylvyssä niin että lukija ei voi muuta kuin hypätä mukaan. Kaiken olemassa olevan epäilijänä hän on kuitenkin tehnyt suuren myönnytyksen vallitseville arvoille julkaistessaan tekstejään. Jos halutaan mainita yksi hänen esikuvansa, se on Herakleitos.


On kuitenkin eräs elämän alue, jossa Cioran näkee vain hyvää ja johon hän suhtautuu intohimoisella rakkaudella. Se on musiikki. Myös Cioranin suhtautuminen kasveihin ja eläimiin on hyvin ihailevaa.


Katkeria syllogismeja lukiessa mieleeni tuli Eino Leinon runo Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks. Se on hyvin lähellä Cioranin ajatusmaailmaa. Otan esimerkiksi runon kolmannen säkeistön: Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, min katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin.


Cioranin teksti ei ole surkuteltavaa ruikutusta. Hän kantaa kohtalonsa pystyssä päin ja seisoo kuin teloitettava teloittajiensa edessä katsoen suoraan heihin silmät avoimina. Niin tekee Leinokin runon viimeisessä säkeistössä: Sun edessäs tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.


Cioran on ihmismielen patologi, joka sivullisena terävästi raportoi tutkimastaan. Pidän hänen tekstiään myös hienovireisen lyyrisenä, jonka uskon olevan yhteydessä hänen rakkauteensa musiikkiin. En tiedä, onko kukaan muu kokenut näin. Otan esimerkiksi yhden lyhyen mietelmän: Parasta itsestäni, tätä vähäistä valoa, joka erottaa minut kaikesta, minun on kiittäminen niistä harvinaisista keskusteluista, joita olen käynyt eräiden katkerien surkimusten kanssa, eräiden lohduttomien surkimusten kanssa, jotka ankaran kyynisyytensä uhreina eivät enää pystyneet kiinnittymään mihinkään paheeseen.


Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilä sanoi Keski-Suomen kulttuurirahaston juhlassa 1.10.2007 pitämässään puheessa: ”Yllätän itseni toisinaan ajattelemasta, että surullisinta ajassamme ei ole se, mitä todella tapahtuu, vaan se, että emme ole menossa minnekään. Tarkoitan, että länsimaisesta kulttuurista on kadonnut satoja vuosia vallinnut edistysusko. Edistysuskon sijasta meidän aikamme länsi käy puolustustaistelua toivoen, ettei kaikkea jo saavutettua menetetä.” Cioran sanoo: Me kaikki olemme maistaneet lännen pahuutta. Taide, rakkaus, uskonto, sota – tiedämme niistä liikaa uskoaksemme enää niihin. Länsi? Mahdollisuus ilman huomista.


Kirja jakaantuu kymmeneen lukuun, mikä osaltaan osoittaa tavoitetta järjestelmällisyyteen ja selkeyteen: Sanan surkastuminen, Syvyyden roisto, Aika ja anemia, Länsi, Yksinäisyyden sirkus, Uskonto, Rakkauden elinvoima, Musiikista, Historian huimaus ja Tyhjyyden lähteillä. Tämä teos on yksi niistä, joita Markku Envall suositteli 3.9.2007 aforistiikan harrastajille ja ystäville.


Cioran sanoo, että aforismeja viljelevät vain ne, jotka ovat tunteneet sanoja ympäröivän pelon, pelon joutua kadoksiin kaikkien sanojen joukossa. Johan vanha kansakin sen tiesi, että lyhyestä virsi kaunis. Seuraavassa valitsemiani Cioranin aforismeja:


Ideoiden historia on yksinäisten kaunaisuuden historiaa.


Ihmisen on helppo olla ”syvällinen” – hänen on vain hukuttauduttava puutteisiinsa.


Olisi vaikea kuvitella valheellisempaa maailmaa kuin kirjallisuusmaailma tai ihmistä, joka olisi enemmän vailla todellisuutta kuin kirjailija.


Äärimmäisen yksinäisyyden kyynisyys on raskas kärsimys, jota röyhkeys lievittää.


Filosofia on surullisuuden vastamyrkky. Ja monet uskovat edelleen filosofian syvyyteen.


Vapaus? Terveiden saivartelua.


Idea kärsii kun sitä syvennetään: niin siltä riistetään viehätysvoima, elämä…


Todellisesta saan astman.


Kohti kasvien viisautta: hylkäisin kaikki pelkoni puun hymystä...


Ennemmin tai myöhemmin jokaisen halun on kohdattava kyllästymisensä: totuutensa…


Murheisiin olisi helppo mukautua, jos järki ja maksa eivät sortuisi niihin.


Niin kauan kuin ikävystyneisyys rajoittuu sydämen asioihin, kaikki on vielä mahdollista; jos se leviää arvostelukyvyn alueelle, olemme hukassa.


Länsi etsii turhaan menneisyytensä arvoista ahdistuksen muotoa.


Se, joka hajamielisyyttään tai kyvyttömyyttään vähänkin estää ihmiskunnan etenemistä, on sen hyväntekijä.


Ihminen lakkaa olemasta nuori sillä hetkellä kun hän ei enää valitse vihamiehiään vaan tyytyy niihin, jotka löytyvät käden ulottuvilta.


Jos eläin tulee vähänkään hulluksi, se alkaa muistuttaa ihmistä. Katsokaa raivokasta tai tahdotonta koiraa: voisi sanoa, että se odottaa romaanikirjailijaansa tai runoilijaansa.


Olen tehnyt selvää Jumalasta keskittymisen tarpeessani, vapautin itseni viimeisestä kiusanhengestä.


Vanhetessaan osaa vaihtaa pelkonsa ivanauruun.


Hiipumaisillaan oleva rakkaus on niin suuri filosofinen koettelemus, että se tekee kampaajasta Sokrateen kilpailijan.


Se, joka tappaa itsensä huoran takia, kokee täydellisemmin ja syvällisemmin kuin sankari, joka järkyttää maailman.


Kuka tuhlaisi itsensä seksuaalisuuteen päiviensä loppuun, jos ei toivoisi menettävänsä siinä järkensä edes sekuntia pidemmäksi ajaksi?


Tuntea aivonsa: ilmiö on yhtä turmiollinen sekä ajatukselle että miehisyydelle.


Lihaa ei voida yhdistää armeliaisuuteen: orgasmi muuttaisi pyhimyksen sudeksi.


Rakkauden arvokkuus piilee siinä selvänäköisessä kiintymyksessä, joka elää yli hetken kuolan.


Rakastamme aina…kaikesta huolimatta; ja tämä ”kaikesta huolimatta” kattaa ikuisuuden.


Mitä hyödyttää seurustella Platonin kanssa, kun saksofonikin saa meidät aavistelemaan toisen maailman?


Musiikki, jäähyväisten järjestelmä, loitsii esiin fysiikan, jonka lähtökohta ei ole atomeissa vaan kyynelissä.


Kuinka toivoisinkaan musiikin tuhoavan minut, rangaistuksena siitä, että olen hetkeksikään epäillyt sen noituuksien ylivoimaisuutta!


Biologisesti heikot, jotka eivät löydä elämässä ainuttakaan tyydytystä, keskittyvät muuttamaan tosiasioita.


Olisiko ihmislaji kestänyt sukupolvea kauemmin ilman intoa naurettavuuteen?


Jokainen vangitsee itsensä pelkoonsa – norsunluutorniinsa.


Elämään sopeutumiseni salaisuus? – Olen vaihtanut epätoivoa kuin paitaa.


Sinä hetkenä, kun uskomme ymmärtäneemme kaiken, alamme muistuttaa murhaajaa.


RAIMO KOIVISTOINEN