laine_jarkko.jpg

Jarkko Laine (17.3.1947-19.8.2006) oli monipuolinen ja tuottelias kirjailija, joka toimi pitkään Parnasson toimitussihteerinä ja päätoimittajana sekä Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana. Kolmas mustakantinen vihko, Muistiinmerkintöjä julkaistiin hänen toivomuksestaan 17.3.2007, jolloin tuli kuluneeksi 60 vuotta hänen syntymästään.

 

Laine julkaisi Mustakantisen vihon v.1999 ja Toisen mustakantisen vihon v.2003. Nyt julkaistu Kolmas mustakantinen vihko piirtää terävää kuvaa Jarkko Laineesta ja kertoo paljastavasti hänen ajattelustaan viimeisinä  elinvuosina. Teos sisältää lähes 1700 lyhyttä merkintää, joiden pituus vaihtelee yhdestä sanasta muutamaan riviin. Ne sisältävät havaintoja, mielipiteitä, pohdintoja, anekdootteja, sanaleikkejä, tokaisuja yms. elämän eri alueilta. Tokaisujen osalta jää kaipaamaan tietoa siitä, minkälaisissa tilanteissa ne ovat syntyneet.

 

Laineella on paljon lainauksia monilta eri henkilöiltä, mutta etupäässä teksti on hänen omaansa. Kirjan takakanteen on poimittu yksi merkinnöistä, jota voitaneen pitää kirjailijan tarjoamana avaimena kirjan ajatusmaailmaan: Järjenhivenaineet. Takakannesta löytyy myös palavan kirjan kuva. Sen nähtyäni tuli heti mieleen raamatun palava pensas, josta Jumala puhui Moosekselle. Todellisempi tausta löytynee kirjasta: Pimeitä aikoja valaisevat kirjaroviot ja pyhimysten sädekehät.

 

Laine on ottanut reippaasti ja sumeilematta kantaa erilaisiin asioihin. Esimerkiksi virkamiehet ja poliitikot saavat kuulla kunniansa. Hän "ampuu kaikkea mikä liikkuu". Itseäänkään hän ei kokonaan säästä. Normaalin miehen tapaan naisasioissa on riittänyt puurtamista. Suhdetta Jumalaan hän pohtii useaan otteeseen. Se näyttää olleen hänelle varsin tärkeä asia, mutta analyytikolle tyypilliseen tapaan hän käy painia, jossa tulokseksi jää ratkaisematon. Teksti on etupäässä tiukkaa väittämistä, mutta sen vastapainona on myös hyvin lämminhenkisiä ja intiimejä merkintöjä. Se todistaa Laineen tunneasteikon tavattomasta laajuudesta.

 

Laine osoittaa sitkeää taisteluhenkeä: En ole vielä saanut ensimmäistäkään revanssiani. Jaksan odottaa. Hän ei kärsi turhasta vaatimattomuudesta: Joskus minua ihan nolottaa, miten edellä olen muita.

 

Seuraavaksi olen valinnut otoksen aforismeja, joissa näkyy muun ohella lopun lähestymisen enteet:

 

Näkeminen ei riitä, pakko on katsoa.

 

Tietoyhteiskunnassa asuu luuloihminen.

 

Löysin polun. Tähän elämänaikaan! Sen on parasta olla oikopolku.

 

Joskus tuntuu, ettei kukaan kuole, kaikki vain menevät jonnekin pois, kuselle tai toiseen pöytään. Että vasta valomerkin tultua kaikki lähtevät yhdessä. Vai puhunko nyt jo ylösnousemuksesta?

 

Vielä senkin kestää että ystävästä tulee vihamies, mutta ei sitä, että mies on äkkiä kuin tyhjä rengas.

 

Minne hypätä, kun ponnahduslautana on paradoksi.

 

Luokkapetturiksikin minua on sanottu: jatkoin vain eteenpäin, toiset jäivät luokalleen.

 

"Syvällisyyttä" voi käyttää kuin puuteria.

 

"Uimataidosta on pahan paikan tullen enemmän hyötyä kuin lukutaidosta." Kuka sanoo sen ääneen?

 

Ei silloin ennenkään "kenen joukoissa", vaan aina: kenen joukkoja vastaan.

 

Mieleltään sairaat voivat hyvinkin muodostaa enemmistön, mutta se ei tee heistä tervejärkisiä.

 

Voiko kirjoittamista opettaa? Voi tietysti, niin kuin vauvoille hengittämistä. Kaikesta helposta ja luonnollisesta voi myös tehdä vaikeata.

 

"Aforismin radikaali uudistaja" – ajatus karkuteillä.

 

Esteetikolla sama vika kuin askeetilla: vimma kieltäytyä kaikesta hauskasta.

 

"Anteeksi, unohdin tiedustella omaa mielipidettäni."

 

"Ei pahaa vainajista, mutta makua hänellä ei ollut. Ei hän olisi osannut itselleen tuollaista arkkua valita."

 

Arvostamme enemmän niitä, joille olemme tehneet hyvää, kuin niitä, jotka ovat tehneet hyvää meille.

 

Se, joka pitää pölyhiukkasten tanssia galaksina, ei näe kuolemassakaan kuin kahvitauon.

 

Ainoana ehkäisyvälineenä kilpakosija.

 

Katsoin vanhaa ystävää: hiki kihelmöi otsalla, mikrofonia pitelevä käsi vapisi. Ajattelin Getsemanea; miten tympeältä Jeesuksesta onkaan täytynyt tuntua, kun hän on odottanut, että Juudas vihdoin rohkaisee mielensä.

 

Puroon jäänyt leikkimylly, pikkupoika poissa.

 

Sinulle en jätä hyvästejä, ei ole enää mitään minne menisin.

 

Kaiken himon syvyydessä tulee suru vastaan.

 

Mies joka ei ole hankala on kuin soutuvene jossa ei ole hankaimia. Se menee minne vesi tahtoo ja vie.

 

Kedon kukkaset – kauneudestaan tietämättömät.

 

Rikkaat laskevat tarkoin mikä on armeliaisuuden kate.

 

Jumalan armoa kuin kassavirtaa.

 

Ei atomin halkaiseminen mitään, paljon enemmän ponnistuksia on uhrattu hiustenhalkomiseen.

 

Sosiaalinen jumala sanoo kuolemaa huostaanotoksi.

 

Voisipa sanoa kuin Leibnitz: En inhoa lähestulkoon mitään. Mutta kun on niin kuin W.C.Fields: "Minä olen täysin ennakkoluuloton ihminen, inhoan joka ainoaa iikkaa."

 

Isänmaallisuus on naapurien sietämistä.

 

Kuulostaa aina paremmalta että Homeros kertoi kuin että se-ja-se kertoi, vaikka kysymys olisi samasta asiasta.

 

Ajattelu on vastaanväittämistä.

 

Ennen intellektuelli, nykyisin äly-yrittäjä.

 

Aamutohveleitten läiske mökin lautalattialla; matka vinttihuoneesta keittiöön ja ulkohuusiin on elämä itse, kun sen niin ajattelee. Ja vaikka ajattelisi analyyttisemminkin, ei siihen voisi paljoa lisätä.

 

Das Spiel ist aus. Miten muutenkaan sen sanoo? Leikki on loppu. Mutta pohjakuvio jää. Sen löytää jokainen uusi sukupolvi.

 

RAIMO KOIVISTOINEN