560400.jpg

Kirjailija Olli Hyvärisen alustus Suomen aforismiyhdistyksen vuosikokouksessa 23.4.2007.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Aforistikon maailma - etiikka vai estetiikka

 

Neljä suurta sanaa, joista maailma on äärettömin ja kulunein, ja jonka kohdalla itsekunkin, viimeistään editorin, olisi syytä ahkerammin käyttää punakynää

 

Rajaavia, lokeroivia määreitä - kuten tällä kertaa aforistikko - vaistomaisesti hiukan vierastan. Näen ja koen kaiken kirjoittamisen pohjalla samuutta, sukulaisuutta, kokonaisvaltaista ajattelua, johon parhaimmillaan liittyy - uskallan sanoa - maaginen elementti. Sen kokee oman kirjoittamisen kohdalla, silloin kun se sujuu, sekä hyvää kaunokirjallisuutta, jopa hyvää asiatekstiä lukiessa.

 

Millä maagisuus tai toimivuus - jos pakanallinen vivahde häiritsee - tekstiin saadaan tai tulee, eli onko se hyvän kirjoitusvireen, ankaran työnteon, teknisen taituruuden tai korkean ammattitaidon ansiota tai seurausta, on sivuseikka. Tekstin toimivuus, valmius, on eräs, ehkä tärkein kirjoittajan eettinen velvoite, johon liittyy ikuinen epävarmuus, koska viime kädessä ei voi - eikä pidäkään - luottaa kuin itseensä ja kantaa tyynesti seuraukset, jotka omalla kohdallani tänään, poikkeuksellisesti, ovat onnelliset ja valoisat; tosin vain henkisessä sfäärissä, materiaalinen eli taloudellinen tilanne on jyrkentyvässä syöksylaskussa.

 

Elämme moniarvoisessa ajassa - näin kuulee sanottavan - joten eettisiä valintoja ja ratkaisuja on monenlaisia. Eräs suomalainen prosaisti pettyneenä myyntilukuihin päätyi ammattieettiseen valintaan, jonka mukaan vain myyvillä romaaneilla on olemassaolon oikeus. Ymmärrän täysin tämän käytännöllisen ratkaisun, noudattaahan se aikamme universaalietiikkaa; vaikka teorian mukaan sellaista ei ole eikä voi olla olemassa.

 

Tässä mielessä aforistiikka on rauhoitettu, suojeltu keidas. Sen ei tarvitse ottaa neuvoja, tehtävänantoja, stailausohjeita ulkopuolelta. Se voi rauhassa keskittyä "eroottisesti ihanaan puutarhaansa" - käyttääkseni Kierkegaardin kuvausta erikoisalaansa vetäytyneistä tiedemiehistä - polemisoimaan, hiukan kiihkoilemaankin kaanonista, sarjallisuudesta, lyyrillisyydestä ja muusta sen sellaisesta, josta todellisuus eli kvartaalitalous suurten kustannusyhtiöiden, kirjakauppaketjujen ja valtamedian muodossa ei piittaa tuon taivaallista. Kuten se ei piittaa etiikasta siveysopin, enempää kuin estetiikastakaan kaunotaiteiden tutkimisen merkityksessä. Sille ainoa moraali, käyttäytymisnormi, toisaalta kauneus, totuus, hyvyys, on taloudellinen tuottavuus ja sen kasvu seurauksista välittämättä, joista taiteen ja sen vastaanottamiskyvyn tuhoaminen on niitä vähäisimpiä ja merkityksettömimpiä verrattuna vaikkapa sisällissotien vientiin tai aavikoitumisen ja ilmastonmuutoksen muodossa hiipivään ekokatastrofiin.

 

Koska etiikan ja estetiikan käsittelyyn oppialoina ja teorioina eivät aika ja pätevyyteni riitä; ja kun näiden alojen arvot ja arvottamiset - etenkin esteettiset - vaihtelevat pintatasolla arvaamattomasti ja nopeasti kuin muoti, syvätasolla poliittisten suhdanteiden mukaan, palaan aforismien ikuisten totuuksien universumiin.

 

Erityisesti aforistikon hahmossa käsitän etiikan velvollisuudeksi tarkastella moraalia sekä yksilö- että yhteisötasolla, ja nimenomaan kriittisesti. Estetiikan ymmärrän ajatuksen tai merkityksen apulaiseksi, joka saa vastata perinteeseen sijoittumisesta, sen uudistamisesta - jos siihen pystyy -  ja yksilöllisestä tyylikkyydestä - jos siihen kykenee. Aforistiikan jatkumoa tuntevalle tämä itsemääritys tuskin on uutta, saati mullistavaa; mutta jos katsomme mitä sukulaisille on tapahtumassa, näkökulma radikaalisti vaihtuu. Proosan alalla kiitellyimpiä romaaneja, jopa tuoretta Finlandia-palkittuakin, saatetaan nimittää hyviksi lukuromaaneiksi, kun ei ihan vielä - vaikkakin kohta - kehdata nimittää niitä hyväksi viihteeksi. Lyriikan alueella kärkikaartiin pääsee automaattikirjoituksella, tapahtuipa se oman alitajunnan tai googlen eli hakukoneen alitajunnan kautta ja avulla.

 

Omasta puolestani jokainen saa tehdä mitä haluaa, osaa tai parhaakseen näkee. Ratkaisevaa ei ole laji, tyylilaji, uuden teorian tai perinteen kehikko, jonka sattuu valitsemaan, vaan miten hyvin valitsemallaan tiellä onnistuu. Sanoa suoraan se ja vain se, mitä silmiensä edessä näkee ja mitä siitä ymmärtää, on kunniallinen ja hyvä tie kaiken kirjavuuden keskellä. Joka muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu tai valehtelee.

 

Otsikon etiikka vai estetiikka vastakkainasettelua voisi hiukan kärjistää; jolloin etiikkaa edustaisi ankara saarnamies, estetiikkaa koristetaiteilija. Jos jompikumpi olisi pakko pudottaa, tai niin sanotusti leikata pois, henkäisisin kevyen menotuulen koristetaiteilijan suuntaan; ja pelkästään sen takia, että saarnamiehet ovat kuolemassa, elleivät jo kuolleet sukupuuttoon. Saarnatakin muuten voi hyvin tai huonosti; Laestadiuksen parhaimmat saarnat ovat kaunokirjallisestikin loistokkaita.

 

Laestadiuksesta pääsen luonnollisen siirtymän avulla toiseen hengelliseen mieheen, Søren Kierkegaardiin, jonka Päättävästä epätieteellisestä jälkikirjoituksesta, sen vuolaasta tekstivirrasta, olen omaksi ilokseni ja huvikseni poiminut ajatelmia, joista iso osa on oman arvioni mukaan valmista ja laatukriteerit täyttävää, kestävää aforistiikkaa. Mikä jälleen kerran todistaa rajanvetojen keinotekoisuuden ja kohtuuttomuuden: aforistiikkaa kirjoittavat - monasti tarkoittamattaan, huomaamattaan - muutkin kuin aforistikoiksi itsensä ensisijaisesti mieltävät. Sitä lipsahtelee kaikilta, jotka vähänkin ajattelevat ja omaavat kielellistä taipumusta ja lahjaa. Kaunis esimerkki on luku- ja kirjoitustaidottoman nimettömän massan eli kansan osuus sananlaskujen muodossa. Tähän väliin sopinee Kierkegaardin lausahdus: "Vain tyhmät koulumestarit ja yhtä tyhmät nerot erehtyvät luulemaan, että he itse saavat jotakin aikaan, ja unohtavat itsensä suuren maailmanhistoriallisen merkityksensä vuoksi." Jätän tulkinnan kuulijalle, toteanpahan vain, että luovuus on jo kauan ollut tyhjä ja tuhoava taikasana niin kulttuurin kuin taloudenkin alalla.

 

Kierkegaardin elinaikana 1813-55 oli käynnissä Hegelin filosofisen perinnön jako ja kritiikki. Karl Marx käänsi Hegelin järjestelmän tai systeemin niin sanotusti päälaelleen; Kierkegaard puolestaan tekee erityisesti sen etiikasta purevalla ironialla ja ivalla totaalista silppua. Kierkegaardille kävi kuitenkin kuten ironikoille ja humoristeille usein käy, häntä ei omana aikanaan ymmärretty eikä käsitetty ollenkaan, vaan tämä eksistentialismin varhainen edeltäjä tai esi-isä joutui itse ivan ja pilkan kohteeksi. Eräs tanskalainen pilalehti esimerkiksi otti hänet pitkäksi aikaa vakituiseksi karikatyyrikseen, muun muassa sillä seurauksella, että hän kadulle astuessaan sai peräänsä kiviä viskovat pikkupoikien laumat.

 

Kierkegaardin mukaan etiikka ja estetiikka ovat kaksi toisensa poissulkevaa kategoriaa; eli että on aivan oikein esteetikon eli kaunokirjailijan pysyä lestissään lumoutumassa kauneuden illuusiosta huolehtimatta muusta; ja vastaavasti eetikon on sopivaa murjottaa omassa pimeässä kolossaan syvenevän epätoivon ja kärsimyksen vallassa. Mutta miten suhtautua, kun Kierkegaard itse jatkuvasti rikkoo jyrkän erottelun sääntöä? Hänen filosofiaa, teologiaa ja kristinuskoa käsittelevät tutkielmansa kielellisen ja tyylillisen taituruuden johdosta käyvät läpi laadunmuutoksen, nousun tai laskun - kuinka vaan - kaunokirjallisuudeksi.

 

Eettisissä kysymyksissä totuus on Kierkegaardin mukaan paradoksi, josta seuraa vaatimus käyttää epäsuoran tiedottamisen menetelmää. Hän lausuukin jyrkästi, että suora tiedottaminen on suorastaan petos. Tästä seuraa yleisen tiedonvälityksen nimittäminen ulvonnaksi ja ajatelma ettei totuus ole mikään kiertokirje.

 

Aforistiikka on siitä harvinainen laji, että sen piirissä yhä - nähdäkseni - on sallittua, jopa suotavaa suora ja jyrkkä väittäminen, Paasilinnaa mukaillen arkkunaulojen lyöminen. Lajin vaikeus ja hienous on - edelleen - kuinka saada tinkimättömään ilmitasoon mukaan epäsuoran tiedottamisen elementti eli monitulkintaisuus eli salaperäisyys, joka pakottaa lukijan oman ajattelun liikkeeseen.

 

Kuitenkin aforistiikankin reviirille on hiipimässä ajan henki, esimerkiksi tiedotuksina kyllästymisestä Paasilinnan ja Parosen perinnettä jatkavaan, ilmeisesti ikävään negatiivisuuteen; taisipa joku ilmoittaa kokevansa edellä mainitun perinteen peräti väkivallaksi. Koska ja kun kuluttaja on yhtäaikaa kuningas ja markkinoinnin nuorassa talutettava pässi, häntä pitää miellyttää, viihdyttää, silittää myötäkarvaan eikä siis vahingossakaan ärsyttää, saati loukata. Ja nyt astuu avuksi ajan vaatimus, positiivisuus. Kierkegaard muuten lausuu olevansa suosiolla ainoa, joka ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää, mitä aika vaatii. Ja keventää lausuntoaan seuraavasti: "Meidän aikanamme kuulee kyllin usein puhuttavan negatiivisuudesta ja negatiivisista ajattelijoista samoin kuin näitä koskevia positiivisten ajattelijoiden saarnoja sekä heidän Jumalalle ja Hegelille osoittamiaan kiitosrukouksia, joissa he kiittävät siitä, etteivät he ole niin kuin nuo negatiiviset vaan ovat tulleet positiivisiksi."

 

Koska rakentava kritiikkikin on lopulta positiivista, myöntävää, negatiivisuus on luovuttamaton itseisarvo; ainakin niin kauan kuin ihminen jatkaa ympäristön loppuunkaluamista, elämänmuotojen ja lajien sukupuuttoon ajamista - sanotaan suoraan: massamurhaamista - ja siinä ohessa globaalin optimismin vallassa ja hengessä tuhoaa omatkin elämänedellytyksensä.

 

Negatiivisuuden ikävässä erämaassa - ja kiertyäkseni takaisin alkuun eli kirjoittajan tärkeimpään eettiseen velvollisuuteen, joka on kirjoittaminen - on syytä yrittää säilyttää suhteellisuuden- eli huumorintaju, jota ilman ei oman kokemukseni mukaan mitään valmista synny. Siispä vihoviimeiseksi loppukevennykseksi sananvuoro Kierkegaardille: "Kirjaimellisen raamatuntulkinnan selotismi, jossa sentään oli intohimoa, on kadonnut. Sen ansio oli, että se oli intohimoista. Toisaalta se oli naurettavaa; ja kuten ritariaika itse asiassa päättyy Don Quijoteen (sillä lopuksi päädytään aina koomiseen käsitykseen ilmiöistä), voisi joku runoilija vielä tehdä selväksi, että kirjainten teologian aika on ohi, ikuistamalla koomisesti sellaisen onnettoman kirjaimenpalvelijan kaikessa surkuhupaisassa romanttisuudessaan. Kaikkialla, missä on intohimoa, on myös romantiikkaa, ja se, jolla on taipumusta intohimoon ja intohimon tajua, ja joka ei ole vain oppinut ulkoa, mitä runous on, näkee sellaisessa tyypissä samanlaista ihanaa haaveilua kuin nuoressa rakastuneessa tytössä, joka koruompelee taidokkaan kehyksen evankeliumiin, josta hän lukee rakkautensa onnen, tai laskee rakastettunsa lähettämän kirjeen kirjaimet. Mutta samalla hän näkee myös  koomisuuden."

 

OLLI HYVÄRINEN

 

Valokuva: Sami Feiring