1720.jpg

Alustuksen otsikon aiheesta piti Tarmo Palonen Hämeenlinnan aforismi-illassa 12.10.2006.

 

***

 

Tähdet lentävät myös pilvisäällä sielunmaisemassa; ukkossäällä salamoivat sieluissamme.

 

Tuon mottolauseen kirjoitin aforismikokoelmaani Tähdenlentoja pilvisellä säällä, kun kirjan käsikirjoitus valmistui. Vai valmistuiko? Jakaudunko kirjassa liian moniksi aforismeiksi?

 

Tähdet lentävät myös pilvisäällä sielunmaisemassa; ukkossäällä salamoivat sieluissamme kuvastanee kuitenkin minun aforistikon laatuani aika hyvin. – Näin koin jo nuoruudessani, kun kiireitteni välissä merkitsin muistiin tuntemuksiani "Mustakantiseen". Aforismit alkoivat silloin syntyä minussa.

 

Vaikka luova kirjoittamiseni vaihtui vuosikymmenten ajaksi virkakieleen, niin silti olen aina pyrkinyt seuraamaan aforistiikan kehitystä ja virtauksia. Siksi rohkenen esittää joitain mielipiteitä muistakin aforistikoista.

 

Joskus tuntuu siltä, että oikeita aforismeja osaavat ja saavat kirjoittaa vain filosofit. Mutta jalostuisivatko aforismit silloin liian vaikeaselkoisiksi? Kirjoittaisivatko aforistikot enää toinen toisilleen?

 

Samaan aikaan on kuitenkin tullut esille - lainausmerkeissä – arkisempia, jopa menestyviä aforistikkoja kuten Arto Seppälä. Kokoelmiensa esittelyteksteissä Arto toteaa kirjoittavansa mietelmiä ja tokaisuja. Aforismeja voi siis synnyttää myös nopeasti, ilman synnytystuskia.

 

Tuossa aforistiikan ristiaallokossa ei harrastelija aina löydä omaa väyläänsä, vaikka siihen pitäisi pyrkiä. Itselläni on ollut vaikeuksia siinä, etten edes halua erottaa aforismia ja lyhyttä, vapaamuotoista runoa toisistaan. – Sen vuoksi täälläkin esiintynyt, suuresti arvostamani kirjailija-aforistikko Hilja Mörsäri on luonnehtinut minua "sekakäyttäjäksi". Tätä arviointia en pidä varsinaisena moitteena, vaan pikemminkin kannustuksena etsiä ja luovia aforismin ja runon välisissä murtovesissä.

 

Edellisessä kirjassani Ihmisen ehdoilla yhteiskunnassa käsittelin läheisyysteemaa. Myös tässä Tähdenlentoja pilvisellä säällä pyrin valaisemaan ihmisten välistä läheisyyttä.

 

Minun aforismini syntyvät yleensä yöllä; öisillä retkilläni unen ja valveen rajamailla, sillä:

 

Yö tarjoilee vastauksia, joihin on vaikea löytää oikeita kysymyksiä.

 

 Aamulla saatan kuitenkin joutua toteamaan, että:

 

Jokainen ajatus on ajateltu ennen: joskus, jossakin, jollakin kielellä.

 

Seuraavana yönä tuo ajatus voi taas jalostua käyttökelpoiseksi, sillä:

 

Parhaat ajatukset kestävät kulutusta.

 

Unissani vaeltelen usein luonnonmaisemissa. Sieltä koen löytäväni luonnonläheisiä ajatuksia myös lukijoiden käyttöön, kuten:

 

Älä pyydä pyitä pivoosi. Anna pyiden viheltää ja lisääntyä.

Tuulee. Harakoilla on hauskaa, kun Heikkilä haulikoineen liukastui juuri nokittuun omenaan.

Pyri vuorille löytääksesi laaksoihin.

Sateenkaari on revontulia sosiaalisempi; se tulee myös kaupunkiin.

 

Enimmäkseen tavoittelen kuitenkin ihmisten välistä henkilökohtaista ja yhteisöllistä läheisyyttä:

 

Läheiseni miten teitä rakastan, unelmoi sotilas nelijonossa.

Läheisesi pitävät sinusta enemmän, jos pidät huolta itsestäsi.

Kuunsillalla käsikkäin meitä kohden kuljemme.

Jos et koe olevasi mistään kotoisin, et tavoita läheisyyttä – edes itsestäsi.

 

Aivan kirjan alussa, yösuunnistukseni ensimmäisillä rastinväleillä totean että:

 

Tällä korpitiellä minua seuraavat oma varjoni, omat pelkoni ja jumalani Metsänhenki.

 

ja että

 

Hämyisellä metsätiellä kulkevat kanssani, sisilisko, nokkahiiri, jänis, hirvi ja enkelinä metsänkeiju.

 

Uskontojen vaikeakulkuisissa maastoissa sinnitellessäni syntyy usein aika kriittisiä ajatuksia, kuten:

 

Diakonian jumala on lähimmäinen, teologian jumala ylimmäinen.

Politiikka ja uskonto jeesustelevat moraalilla; yhdessä ne alkavat himoita ja tappaa.

Jumalilla on suuret saappaat, jopa lapset jäävät heidän jalkoihinsa. Sotilaat pitävät kyllä lasten äideistä, kunnes hekin pääsevät taivaaseensa.

 

Pitkien yötuokioiden jälkeen päädyn kuitenkin yksinkertaiseen toteamukseen:

 

Uskon tuolissa tarvitaan ajatuksen selkänoja.

 

Itseäni koskettavimpia ovat tuntemukset henkilökohtaisesta läheisyydestä:

 

Sanoinhan Sinulle Rakas! ennen kuin heräsin; nyt sanoilla on kiire virkakäyttöön.

Pitele minusta kiinni tässä tähtisumussa, ettemme herää.

Kosketa hiljaa, jotta se tuntuu.

Liian terävä voi pistää itseään rakkaassaan, jos vielä elää rakkaassaan.

 

sekä uni-valvefantasiat:

 

Ääneti laulaa etäinen läheisyys; uneksi epäilin.

Kukkaistytölleni Elämälle: Kiitos sieluni erektiosta kevätaamuna rentukkarannalla sammakoiden konsertissa, satakieli solistina.

 

Vaikka en osaa arvioida, kuinka hyvin pystyn välittämään läheisyyden tarvetta ja voimaa lukijoille, lähimmäisilleni, niin omalta kohdaltani koen tehneeni oikeita reitinvalintoja, varsinkin kun:

 

Yösuunnistaja voittaa aina; aamu sarastaa.

 

Tarmo Palonen