951-0-32044-7

MARKKU ENVALLIN CREDO - Raimo Koivistoisen pohdiskelua Markku Envallin kirjasta Kieltä terävämpi giljotiini.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Usko itseäsi viisaampaa. Neuvo on hyvä mutta sisäisesti ristiriitainen. Voidakseen tunnistaa toisen viisaaksi on oltava melkein yhtä viisas. Miljoonat ovat marssineet tuhoon vallanhimoisten typerysten johdolla siinä vakaassa uskossa, että nämä ovat olleet heitä viisaampia.

 

Tämä teksti on Markku Envallin v.2006 ilmestyneestä teoksesta Kieltä terävämpi giljotiini. Uskoako häntä? Onko hän viisaampi kuin minä ja pystynkö minä sitä arvioimaan? Jospa en jatkaisikaan tällä linjalla vaan yrittäisin kertoa, minkälainen tämä kirja on minun mielestäni. Teenpä niin. Itse asiassa kerronkin omasta kirjastani, jos on uskomista näihin Envallin sanoihin tässä kirjassa:

 

Väitetään että kirja elää vain kun sitä luetaan. Oikeampaan osunee sanoa, että se syntyy luettaessa.

 

 

Kirjan rakenteesta

 

Kirjan takakannessa sanotaan, että se sisältää merkintöjä, jotka liikkuvat pitkän aforismin ja pienoisesseen välimaastossa. Näitä merkintöjä on 202 kappaletta. Sivuja niistä tulee 81. Niiden pituus on lyhimmillään 3 riviä ja pisimmillään vähän toista sivua.

 

Envallin merkinnöt ovat proosaa. Ne ovat perusteellisia pohdintoja hyvin monenlaisista aiheista. Lukiessani löysin pienoisesseitä, fragmentteja, tutkielmia, pamfletteja ja mielipidekirjoituksia. Ainakin näitä. Tekstit ovat myös pakinanomaisia. Itsenäisiä aforismeja ei ole. Tekstistä voisi kylläkin irrottaa joitakin lauseita aforismeiksi. Tekstit ovat mukavaa jutustelua. Niinpä sanonkin niitä tästä eteenpäin jutuiksi.

 

Voin mielessäni kuvitella miten jutut ovat syntyneet. Envall pitää muistivihkoa ja kynää mukanaan. Pihakeinussa, lenkillä, meren rannalla ja missä tahansa putkahtaa tietoisuuteen mielenkiintoisia ajatuksia. Ne pitää saada heti paperille. Muutoin ne unohtuvat. Tekstit syntyvät nopeasti. Jossakin vaiheessa Envall huomaa, että näitähän riittää kirjaksi asti. Käsikirjoitus on valmis. Päivämäärät jätetään kuitenkin pois. Kysymys on siis mietepäiväkirjasta.

 

Jutut on jaettu kymmeneksi suurin piirtein samanmittaiseksi luvuksi. Luvuille on annettu nimet, joka eivät kuitenkaan kerro juttujen sisällöstä. Nimet muodostuvat kunkin luvun ensimmäisen jutun ensimmäisistä sanoista. Tällaisella kirjan rakenteella on varmaankin oma tarkoituksensa. En ole jäänyt sitä kuitenkaan miettimään.

 

Kirja muistuttaa rakenteeltaan kaskukokoelmaa. Se koostuu itsenäisistä jutuista, joissa pureudutaan hetkeksi johonkin kiinnostavaan asiaan ja kohta mietitään aivan muuta. Aiheet pysyvät tiukasti Envallin hyppysissä. Ote on välillä jopa hätkähdyttävän suorasukainen, mutta teksti on kiihkottoman asiallista analyysiä, jossa huumorikin pilkahtelee.

 

Kirjan aihepiiri on laaja. Eniten on juttuja, joissa tehdään havaintoja ja päätelmiä erilaisista elämäntilanteista, ihmissuhteista ja elämän olemuksesta yleensä. Skaala on arkisista  tapahtumista maailmoja syleileviin ikuisuuskysymyksiin.

 

Toiseksi eniten Envall pohtii uskontoihin ja uskonnollisuuteen liittyviä asioita. Ne ovat olleet aikaisemminkin näkyvästi esillä hänen tuotannossaan.

 

Kolmanneksi eniten on juttuja kirjoittamisesta ja lukemisesta. Niille läheinen aihepiiri on kielen rakenteet, merkitys ja kehitys, joista juttuja on lähes yhtä paljon. Viides suuri ryhmä on politiikkaa ja vallankäyttöä käsittelevät jutut.

 

Vähälukuisempina muttei varmaan vähäarvoisempina löytyy juttuja kuolemasta, kärsimyksestä ja mielenkiintoisesti tarkastellusta itsemurhan roolista, alkoholin ja huumeiden käytöstä, peloista, yksilöllisyydestä ja yhdenmukaisuudesta, luonnonilmiöistä, tekijänoikeuksista sekä kritiikistä.

 

Seuraavaksi kerron muutamien teemojen käsittelystä tässä kirjassa.

 

 

Individualisti Envall

 

Tunnen entuudestaan Envallin työ- ja henkilöhistoriaa niitten tietojen perusteella, jotka ovat yleisesti kaikkien saatavilla. Tiedän mm., että hän on monipuolinen kirjallisuusmies: tohtoriksi väitellyt tutkija, opettaja, kirjailija ja arvostelija. Hän pysyi poikamiehenä pitkälle keski-ikään kunnes meni naimisiin nuoren naisen kanssa ja on nyt neljän lapsen isä. Perhe on hänelle erittäin tärkeä.

 

Kieltä terävämpi giljotiini on kirja, joka mielenkiintoisia ajatusmaailmoja avatessaan piirtää terävää kuvaa ihmisestä nimeltä Markku Envall. Hän on tinkimätön ajattelija, joka uskaltaa paljastaa sisintään sovussa itsensä kanssa. Siksi ihmettelenkin, miksi hän aloittaa erään juttunsa kainostelevaan sävyyn:

 

Teen täyden tunnustuksen:  mitä kauemmin seurasin keskustelua Ottawan sopimuksesta, sitä enemmän opin rakastamaan miinaa.

 

Envall on individualisti, jolle oma yksityisyys ja itsemääräämisoikeus ovat tärkeitä. Siitä kertoo seuraava juttu:

 

Kävin luovuttamassa verta. Sormenpäästä napsaistiin pisara ja määritettiin sen hemoglobiini. Arvo oli edellisestä kerrasta laskenut. Hoitaja piti syynä luovutusten tiheyttä ja antoi mukaani rautatabletteja.

   Kotimatkalla heitin paketin roskiin. Ne pumppaavat meihin rautaa, jotta sitä riittäisi, kun ne ottavat vertamme. En halua kuulua täsmärehuin ruokittuun verikarjaan.

 

Tässä jutussa Envall haukkuu väärää puuta, sillä verenluovutus on vapaaehtoista, ja hoitaja on vain halunnut auttaa Envallia, joka on ilmeisesti innokas verenluovuttaja.

 

Eikö ihminen ole riittävän valveutunut, jos hän on samaa mieltä kuin useimmat muut, ja eikö yksimielisyydessä ole mitään hyvää, kun Envall sanoo näin:

 

Jonka ajattelu päätyy samaan tulokseen kuin enemmistön, sen on syytä kysyä itseltään: Ajattelenko minä vai aika minussa? Minä itse vai muut minun puolestani?

 

Johtaako nihilistinen yltiöyksilöllisyys jopa kielelliseen umpikujaan:

 

Opin, jonka mukaan jokainen on yksilö ja yksin Jumalansa tai kuolemansa edessä, riittää sana jokainen kiepauttamaan kollektivismiksi.

 

Näkee Envall yhteisöllisyydessä hyvääkin. Se pilkahtaa esiin tällä tavalla:

 

Yhteisöllisyyden autuudella on varjopuolensa: ajatusten ja sanojen yhdenmukaisuus. Yksimielisyyden näkymätön rautapaita, sen hiljainen odottaminen, joka tulee esiin vain kun joku sen rikkoo, sitä uhmaa tai kieltäytyy sitä teeskentelemästä.

   Erilaiset ja erilliset kärsivät yksinäisyydestä, mutta ovat sentään vapaita kokemaan merkitykset itse. Mutta yhteisön lämmössä paistattelevat polttavat karrelle sen minuutensa, joka tekee heidät siksi mitä ovat.

 

 

Kirjoittamisesta

 

Envall pohtii kirjan monilla sivuilla kirjoittamisen problematiikkaa. Tässä näytteitä kirjailijan tuskasta:

 

Kirjailijan blokki on synteettinen tila. Et saa erilleen sitä ettet pysty siitä ettet tahdo etkä näitä siitä ettet uskalla tai viitsi. Se on kuin pirunnyrkki: on vaikea löytää kohtaa, jonka koskettamisesta lukko aukeaa, tilanne laukeaa.

 

Miten voin luottaa arvostelukykyyni? Samat vastukset, jotka suden tunnilla luhistavat rohkeuteni rippeetkin, kukistan aamupäivällä taisteluhormonien riemussa.

 

Kirjailijan työllä on näennäisuskonnollinen luonne. Kirjoittamalla hän torjuu sitä hiljaista epätoivoa, joka täyttää hänet, kun hän ei kirjoita. Kirjailija tulee siitä, jolla se tauti on eikä siihen muuta lääkettä.

 

Envall haluaa kuitenkin rauhoittaa. Aika hoitaa:

 

Ripeness is all

Aivan itsestään, hetkellä jota ei voi ennakoida, alkaa tapahtua se jota on vuosikymmeniä turhaan yrittänyt. Tahto ei sitä tee tai auttaa enintään viiveellä. Se mikä onnistuu, onnistuu helposti, kun sen aika on koittanut. Sitä ennen se ei onnistu vaikeastikaan. On osattava ja jaksettava odottaa hetkeä, jona hedelmä on kypsä. Silloin sitä ei tarvitse kurkotella eikä edes poimia, se putoaa puun alla istuvan syliin.

 

Aforismiyhdistyksen nettiblogissa on esitelty runsaasti aforismikokoelmia ja muuta aforistiikkaa.  On myös käyty ajoittain hyvinkin vilkasta keskustelua niistä. Ns. oikeita kirjailijoita ei keskusteluun ole juuri osallistunut ellei sitten nimimerkin suojassa mitä kuitenkin epäilen. Envall kirjoittaa tästä asetelmasta näin:

 

Pappi askelsi sakastista, puolipyhä mies, esittämään liturgian ja saarnan yleisölle eli seurakunnalle. Tätä vaati säätyero ja tapahtuman teatterillisuus. Kunnes joku oli riittävän yksinkertainen kysymään: ”Eikö jumalanpalvelus ole seurakunnan kokoontuminen vai eikö pappi kuulu seurakuntaan?”

   Niin alkoi aika, jona pappi ovella kättelee seurakuntalaisensa mennen tullen ja istuu jumalanpalveluksen kirkossa, etupenkissä sentään.

   Kirjailijat, kirjamessujen papit, ovat vanhan kirkon kannalla. He saapuvat esiintymään, minkä jälkeen he poistuvat. Yleisössä he eivät viihdy, seurakuntaan he eivät kuulu. He eivät edes jää tutkimaan ammattinsa kannalta mitä kiinnostavinta performanssia.

   Kirjailija joka teki poikkeuksen ja kuljeksi messuja yhden iltapäivän: ”Täysin en saanut karistettua tietoisuuttani, että vierailin yleisön joukossa.”

 

 

Kirjojen arvostelusta

 

Envall on kirjoittanut, lukenut ja arvostellut kirjoja. Hän sanoo:

 

Arvostelijan koulutukseen pitäisi kuulua runokokoelman julkaiseminen ja sen teilauksen lukeminen sanomalehdestä. Ellei hän pysty siihen reaalimaailmassa, sitä voidaan simuloida sosiodraamana luokkahuoneessa.

 

Tämän luettuani ensimmäinen ajatukseni oli, että Envallille on varmaan jäänyt jotakin hampaankoloon saamistaan arvosteluista. Mietittyäni vielä asiaa esille nousi toinen, ehkäpä varteenotettavampi vaihtoehto. Envall haluaa, että arvostelija ei kainostele esittää negatiivista palautetta, kun siihen on aihetta. Olen nähnyt Envallin teilaavan lukemansa kirjan suurimmassa päivälehdessämme.

 

 

Teorioista

 

Envallia voitaneen syystä pitää teoreetikkona. Hän on myös havainnoinut teoretisoinnissa piileviä vaaroja:

 

Teoreetikko on altis sokeuteen ja herkkäuskoisuuteen. Teoria päihittää kevyesti sitä horjuttamaan pyrkivät havainnot. Teorian eleganssi kukistaa arjen ankeuden. Mielessä nähty korvaa silmin nähdyn. Teoria palkitsee myös sosiaalisesti, se tarjoaa sekä yhteenkuuluvuutta että erottuvuutta.

 

 

Uskonnosta ja uskomuksista

 

Envall on sanonut uskonnollisesta painostuksesta nuoruudessaan: ”Minulla ei ollut sitä vastaan minkäänlaista itsesuojelun välinettä, ellei siksi kutsuta kameleonttimaista mukautumista toistaiseksi”. Painostuksen aika on varmaankin jo ohi, mutta Envallin kamppailu uskonnollisten asioiden parissa jatkuu. Se voi olla hänelle niin mieluistakin, että siihen on syntynyt riippuvuus. Uskonnollisessa pohdiskelussaan hän muistuttaa lasta, joka sekä uskoo että ei usko joulupukkiin. Tilanteesta riippuen. Joskus hän nojaa uljaasti omaan järkeensä:

 

Uskonto kanavoi ja legitimoi narsistista suuruusharhaa. Jos ypöyksin uskoisin saman, minkä kirkko opettaa, mutta mitään kirkkoa ei olisi sitä opettamassa, minua pidettäisiin mielenvikaisena. Hulluus on niin peri-inhimillistä, että sopivin näyttein sitä on institutionalisoitava. Palasia siitä on pantava nauttimaan yhteisön turvaa ja suojelusta.

 

Voisi ajatella, että tämä kannanotto riittäisi yksilöllisyydestään tiukasti kiinni pitävälle, mutta ei. Envall palaa uskonnollisiin teemoihin yhä uudestaan. Hän tekee uutterasti vastarintaa Jumalalle, joten hänen täytyy melko paljon uskoa Jumalan olemassaolon mahdollisuuteen. Envall käy loputonta Jaakobin painia:

 

Usko sisältää epäuskon, tuntee sen, kamppailee sen kanssa, rukoilee sen kääntävän suuntaa ja kasvavan kohti uskoa.

   Epäusko sisältää uskon toivottuna tai pelättynä mahdollisuutena, kulman takaisena yllätyksenä, tien päässä odottavana kotina tai vankilana.

 

Sielun olemassaolo ja sielun ja ruumiin erillisyys tai yhteisyys ovat aikojen kuluessa kirvoittaneet runsaasti keskustelua ja teorioita. Envall esittää sielun sijainnista mielenkiintoisen näkemyksen:

 

Sen lähemmäksi en häntä pääse kuin hänen sisäänsä.

   Ei sielu ole sydämessä, vaikka tämä uskomus edelleen elää kielenkäytössä. Ei käpyrauhasessa, niin kuin Descartes uskoi. Eikä aivoissa, minkä tieteen aika olettaa selviöksi. En tee numeroa ja pidä kirjaa siitä, keille hän on avannut sydämensä tai ilmaissut ajatuksensa, vaan siitä, ”keiden kanssa hän on ollut”. Jos sielu on pakko ruumiiseen paikallistaa, se asuu genitaalien limakalvoilla.

 

Entisaikoina kirkkoisät eivät nähneet tai halunneet nähdä, että naisilla olisi seksuaalisia haluja. Samalla meni usko siihen, että naisilla olisi sielu.

 

Envallilla on myös viehtymystä kansan vanhoihin uskomuksiin ja paranormaaleihin ilmiöihin:

 

Aina joskus etiäinen käy. Luulet vastaantulijaa toiseksi, joka tuleekin seuraavaksi. Aina joskus telepatia toimii, eniten omien lasten kanssa. Paranormaalin varsinainen viesti on sen kyvyssä yhdistää yhdistämättömät: se on empiiristä metafysiikkaa. Niin kapean valonsäteen kuin se heittääkin, se tuo sen jonkin rajan takaa, jostakin tuntemattomasta todellisuudesta. Sen lohtu on siinä aavistuksessa, ettei se mikä näkyy tai tiedetään ole kaikki mikä on.

 

 

Edistyksestä

 

Envall näkee yhteiskuntamme kehityksessä paljon huonoa. Hän kritisoi mm. teknistä kehitystä  ja kaiken kaupallistumista eikä halua kulkea muotivirtausten mukana. Tässä otteita kirjan jutuista:

 

Edistys on ensin edistystä, sitten edistyksen jälkien paikkausta.

   Kun tehtiin itse, saatiin kuin vahingossa sekin mitä kunto vaati. Kunnes pää alkoi etsiä helpotusta ruumiin rasituksiin. Kun ruumis sitä sai, pää ennen pitkää oivalsi, kuinka pahaksi se oli ruumiille. Ja pää keksi ruumiille korvaavaa toimintaa, pani sen matkimaan työtä.

   Kuntosali on tämän manifesti. Orgaaniset kammet kääntävät ja veivaavat mekaanisia kampia. Paikka häilyy tehtaan ja pajan välimailla. Liike on jonkin aikaa sama niin kuin liukuhihnan ääressä, mutta vaihtuu tiheämmin, mikä tuo mieleen pajan. Työltä se näyttää ja hiki siinä tulee, mutta mitään ei valmistu. Toiminta ei ole transitiivista vaan refleksiivistä. Käsi ei väännä kampea kammen vaan käden itsensä takia. Lihasten vahvistumisesta, työn sivutuotteesta, on tullut päätuote.

 

Pimeä aika masentaa, unettaa ja lihottaa. Mutta en turvaudu kirkasvaloon tai etelänlomaan. Haluan kiitää kevään myötä saman radan kuin Hellaakosken runon haukka mutta vastakkaiseen suuntaan. Se putoaa korkealta, minä nousen syvältä.

 

Koneet meidät tyhmentävät. Kun ne tietävät ja muistavat puolestamme, meidän ei tarvitse vaivautua. Ja yhtä varmasti kuin niiden suorituskyky paranee, meidän huononee.

 

Urheilija myy itsensä, minkä merkiksi hän luovuttaa vaatteensa ja varusteensa mainostilaksi. Sponsorointisopimukseen kuuluu tekstien kääntäminen kameroita päin. Ostajan hyöty tulee siitä, että miljoonat katsovat myyjän kuvaa. Inhoavat he mainoksia kuinka kiivaasti tahansa, he eivät voi olla tuijottamatta idoliaan, josta on tehty mainospylväs.

   Mutta tärkeintä ei ole raha, vaan rehti kilpailu.

   Jokaisella on hintansa. Pahinta ei ole ottaa maksu vastaan. Pahinta on kantaa yllään maksajien luetteloa. Siihen ei yksikään prostituoitu alentuisi.

 

 

Eräs juttu suggeroi minut

 

Kirjassa on yksi juttu, jonka mukana oloa aluksi ihmettelin. Kun sitten ajattelin kirjaa päiväkirjana, niin pitihän sen olla mukana. Kas tämä se on:

 

Hajamielinen mies osti kahdet sormikkaat, jotta hänen olisi helpompi löytää pari. Kun hän löysi kaksi, hän huomasi että kumpikin oli oikean käden sormikas. Seurauksena oli että vasen käsi näytti sijoiltaan väännetyltä. Jäljellä oli vielä yksi keino voittaa hajamieli: kun oikean käden sormikkaan veti nurinpäin, se oli vasemman käden sormikas.

 

Neuvohan on kuin Niksi-Pirkasta. Muuten hyvä oivallus, mutta aika kehno vasemman käden sormikas näin syntyy, sillä sormikkaan ulko- ja sisäpinta ovat erilaista materiaalia ja sormikas on ommeltu vain yksin päin käytettäväksi. Langasta kudotusta saa kylläkin varsin hyvän käännetyn. Vaikka en tämän ohjeen mukaisesti toimikaan, se aiheutti minulle hämmentävän tilanteen, joka myöhemmin kääntyi huvittavaksi. Vähän kirjan lukemisen jälkeen menin golfharjoituksiin. Etsin mailabägini tietystä taskusta golfkäsineitä. Löysinkin mutta vain kolme vasemman käden käsinettä. Kävin läpi muutkin taskut ja auton tavaratilan, mutta oikean käden käsineitä ei löytynyt. Tyydyin sitten käyttämään vain vasemman käden käsinettä. Jälkeenpäin hoksasin, että eihän minulla olekaan oikean käden käsineitä, sillä golfissa käytetään käsinettä vain toisessa kädessä. Oikeakätiselle se on vasemman käden käsine. Näin minulle siis kävi, vaikka olen pelannut paljon eikä koskaan ennen ole tapahtunut vastaavaa.

 

 

Proosa paljastaa ihmisen

 

Edellisessä teoksessaan Ja Job antaa anteeksi Envall sanoo: "Kirjoittaminen, maailman rakastamisen valitsemista, aina." Tämä hänen suhteensa maailmaan näkyy myös tässä uudemmassa kirjassa. Rakkaansa tutkimiseen hän paneutuu koko tarmollaan.

 

Jobissa Envall käsittelee monia samoja teemoja kuin Giljotiinissa. Näitä kahta kirjaa verratessani huomasin, että pidän Giljotiinin tiukasta proosasta selvästi enemmän. Job koostuu aforistisista sarjoista, jotka ovat rakenteeltaan hajanaista palapeliä. Niistä puuttuu aforismeilta odotettu tiivis sanonta. Se taas löytyy proosasta. Kun sitten tingin Jobin osalta aforistisista vaatimuksista ja luin sitä runokirjana, se tuntui paljon paremmalta. Silloin sen runollinen kieli pääsi oikeuksiinsa. Rakenteen hajanaisuus alkoi tuntua runoilijan tehokeinolta, joka  antoi tekstille hengitystilaa. Jobia lukiessa kirjoittajan henkilö jää taustalle. Giljotiinissa henkilökohtaisuus on käsin kosketeltavaa. Tuntuu, että kirjoittaja on valmis asiansa puolesta vaikkapa panemaan päänsä pölkylle. Ainakin vertauskuvalliselle. Giljotiinistakin löytyy proosan seasta joitakin runollisia pätkiä. Muistettakoon, että Envall on myös runoilija.

 

 

Mistä kirjan nimi?

 

Giljotiinista puhutaan yhdessä jutussa:

 

Elämäkerran kehysverbit syntyi ja kuoli ovat aktiivin indikatiivissa, tekojen muodossa. Me tarvitsemme harhan, että teemme ne. Ja suojan siltä tiedolta, että ne meille tapahtuvat. Varmemmaksi vakuudeksi me ”teemme kuolemaa”, ikään kuin ei sekään tulisi tekemättä valmiiksi. Vanha kansa sanoi jopa: ”työtä kuoleva tekee”. Kuolemaa hän valmiiksi ahertaa, se on askareista viimeinen. Mutta ei kuoleman työtä, se tekee työnsä itse. Kuolemalla kuoleva tekee valmiiksi elämänsä.

   Asiallinen kieli, meidät synnytetään ja tapetaan (”kuin kärpäset”, sanoi Shakespeare), näyttäisi meidät sinä mitä me olemme: olemme kertakäyttöisinä objekteina. Aavistuskin siitä täytyy tuhota jo ennen kuin se herää. Näihin teloituksiin ei ole olemassa kieltä terävämpää giljotiinia. Mikään ei hautaa totuutta syvemmälle kuin väärä, vaihtoehdoton sana.

 

En tiedä, miksi kirja on saanut tällaisen nimen. Löytyykö ratkaisu edellä olevasta jutusta? Vai löytyykö ratkaisu kaiken kattavasta paradoksaalisuudesta? Kenties. Kirjan sisältö sellaisenaan on kuitenkin minulle tärkeämpi kuin sen nimi.

 

 

Voiko kirjailija vaikuttaa?

 

Uskooko tai toivooko Envall, että hänen kirjoillaan olisi vaikutusta siihen maailmaan, jota hän rakastaa ja jonka epäkohtia hän perusteellisesti ruotii? Toivoa voi, mutta vaikutuksiin on tuskin realistista uskoa. Mutta kirjailijalle kirjoittaminen on tauti ja lääke samanaikaisesti. Se riittää perusteeksi kirjoittamiseen.

 

Oltakoon Envallin ajatuksista mitä mieltä tahansa, se on kuitenkin varmaa, että Kieltä terävämpi giljotiini on erinomainen opas asioiden perusteelliseen analysointiin ja suomenkielen käyttöön. Kirjassa on muutamia kirjoitusvirheitä, jotka eivät kuitenkaan vaikuta asian ymmärtämiseen. Tällaisessa kirjassa kuitenkin jokainen niistä tuntuu liialliselta.

 

RAIMO KOIVISTOINEN