arviointi5a.jpg

Juha Saari on kriminaalihuoltotyöntekijä Seinäjoelta. Hän on mukana muun muassa TOTTA-nimisen nettijulkaisun toimituskunnassa (www.totta.info).<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

SANOISTA JA VÄLINEISTÄ

 

Joskus rakastamme liian helposti sitä, minkä sanomme hyvin.

 

Tyhjyyttä ei heti nimittäisi välineeksi, mutta katatonikko todistaa epäkuntoisuudellaan toisin: että tyhjyys on välineistä puhtain. Juuri tyhjyyteen tietoisuuskoneen on toimiakseen uskottava. Liikkumiseensa siinä.

 

Taide on utopia välineiden puhtaudesta ja sittenkin enemmän kuin tiede, juuri taide vetoaa kuvitelmaamme erehtymättömyydestä. Mutta koska se aina tuntuu olevan puolellamme, tätä ei heti huomaa.

 

Maailma ei ole vain sana: millään kielellä ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä.

 

On tietenkin mahdollista kyetä tekoihin joita joku ulkopuolinen voi kutsua rohkeiksi, riippumattomiksi tai motivoituneiksi. Mutta voiko kukaan - edes niiden tekijä itse - kokea niitä sellaisiksi? Osoittaa niissä teon ja tapahtumisen järjestystä? Sitä, milloin joku ei uskaltanutkaan jäädä.

 

Aitoon tunnustuksellisuuteen tarvitsemme läheistemme arvaamattomuutta.

 

Pää pystyyn! Sanoi pyöveli.

 

 

MINÄN OLEMATTOMUUDESTA

 

1

Itäisen tien viisaille minä on kokonaan harhaa. Itselleni riittää sen läpikuultava käytännöllisyys.

 

2

Minää mutta yhtä hyvin minättömyyttä on vaikea havaita. Ehkäpä koemme vain ruumiin arvaamattomia liikkeitä. Mutta onhan se kieltämättä myös niin, että jos Virtanen lyö vaimoaan, ei auta virkavallan käydä Suomisilla. Sillä ainakin se on varmaa, että milloinkaan minä ei asusta kenenkään naapurissa.

 

3

Ehkä he, jotka eristäytyvät ja kieltävät ajan, ovat oikeassa. Ehkä minätön suora näkeminen on ajattomuutta ja minäinen aika pelkkää osittunutta harhaa. Mutta ajan voi ja saa kieltää vain itseltään. Havainnon kohteena oleva toinen ihminen ilmenee ja tapahtuu aina ajassa eikä silloin ole vain käytännöllistä vaan myös eettisesti välttämätöntä huomioida hänen minäänsä. Lasten kanssa toimiessa tämä on tietysti täysin ilmeistä: kasvattajan on aina niin sanotusti uskottava ihmisen kokemukselliseen minuuteen. Hänen on mahdotonta ajatella kaikkea.

 

4

Jos minä onkin pelkkä nimien kokoelma, vaikutelma, niin mitä se muuttaa? Sillä jos ihmisellä on vaikutelma itsestään näkemässä hukkumaisillaan olevan kanssaihmisensä, miten hän silloin vaikutelman käsitettä käyttäisi? Ilman että se muuttuisi välinpitämättömyydeksi?

 

5

Vaikutelman käyttötapa voi tietenkin olla myös täysin selvä. Jotkut esimerkiksi arvostavat suuresti itselleen nauramisen kykyä, vaikka  tätä ominaisuutta ei ole edes olemassa. Vain  koska emme halua olla naurettavia, muka nauramme itsellemme.

 

 

MIELIKUVITUKSESTA JA KONKREETTISESTA

 

Aina on tilaa mielikuvitukselle: täydellisinkin lause kirjoitetaan ilmaan. Mutta voiko omata hyvää mielikuvitusta jos ajattelee huonosti?

 

Vain yksiselitteinen haastaa mielikuvituksen.

 

Kaikkialla ontologisen eläimen kognitiivista kuolaa.

 

Se mikä on yhteisintä, on myös konkreettisinta.

 

Juuri teorian kiihkeimmät vastustajat idealisoivat käytännön.

 

 

SIEPATTUJEN PYHYYDESTÄ

 

Mikään yliluonnollinen - tai itseään sellaisena, esimerkiksi jumalan poikana pitävä – ei voi kärsiä ihmisen puolesta, lunastaa hänelle mitään. Lunastavan kärsimyksen täytyy olla täysin inhimillistä, jotta pelastettavan olisi mahdollista ymmärtää mitä se merkitsee kärsivälle. Vain siten pelastettu voi tietää ja tuntea elämänsä, viattomuutensa tai vapautensa hinnan, ei millään yliluonnollisella epätarkkuudella.

 

Tarkimmin lunastava kärsimys toteutuu siepatun tilanteessa. Juuri hänen kärsimyksensä tai menehtymisensä lunastaa viattomuutemme, jos hänen olinpaikkaansa ei mistään hinnasta selvitetä väkivalloin - vaikkapa sieppaajaa kiduttamalla.

 

Tätä on inhimillisellä tarkkuudella osuva pyhä.

 

 

Juha Saari

Aforismit ja fragmentit ovat kirjoittajan valitsemia.