951_0_31940_6.jpg

Paavo Haavikon uusin teos Ei. Siis kyllä (WSOY 2006) liikkuu aforismin ja esseen välimaastossa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Suomi ei voi oppia historiasta, koska me emme tee koskaan virheitä."

 

"Suomella on sotavaje. On puute sodasta. Takana oleva sota ei ole edessä. Eikä edessä oleva sota takana."

 

"Koska Suomi ei tee virheitä ja erehdyksiä, ei sillä ole mitään opittavaa historialtaan."

Kirjailija Olli Hyvärinen kirjoittaa alla Haavikon kirjan synnyttämistä ajatuksista.

*****

Otsikoksi valikoitunut sitaatti - en muista keneltä tai mistä - on ensimmäinen ja vahvin mielikuvani pohdiskellessani Paavo Haavikon aforistiikkaa ja lukiessani sen tuoreinta vesaa Ei. Siis kyllä.

Koska olemme Aforismiyhdistyksen - alan harrastajien ja toivon mukaan myös ammattilaisten - sivustoilla, oletan ja edellytän suomalaisen aforismin uudistajan varhaisemman tuotannon ja tärkeimpien teemojen - rahan, vallan, propagandan - olevan tuttuja ennestään. Ja koska uskon uusimman kirjan useimmilta tulevan luetuksi, en lähde sen terävää ja iskussa olevaa sisältöä kovasti esittelemään ja kommentoimaan, muuten kuin toteamalla fokuksessa tällä kertaa olevan sotilaallisen liittoutumisen historiallista taustaa ja kokemusta vasten - josta olennaisimman voisi tiivistää seuraavaksi trilogiaksi: Jokainen liitto on petos jo solmittaessa. Sodat synnyttävät liittokuntia ja liittokunnat sotia. Se, joka uhkaa Suomen tasavallan liittoutumattomuutta, on valtakunnan vihollinen, sisäinen ja ulkoinen - vaan keskityn muutamaan itseäni kiinnostavaan erityiskysymykseen.

 

Haavikko aloitti runoilijana 1950-luvun alkupuolella, antoi osaltaan kasvot modernismille, suuntaukselle, jota tuon ajan kirjallinen kanuuna, merikapteeni tai maakrapu - kuinka vaan - poeta laureatus V. A. Koskenniemi itsekin terävänä sanallisena sivaltelijana ja aforistikkona yritti ampua upoksiin nimittämällä sitä abrakadabraksi ja klovneriaksi. Koskenniemen luonnehdinta saattaisi hyvin istua omaankin aikaamme - jos abrakadabraan liitettäisiin määre languagerunoudellinen ja klovneriaan juopotteleva - mutta kulttuurihistoriasta oppia ottavana en käytä sitä, sillä en ole kansalliskirjailija, professori, akateemikko, enkä istu minkään suuren ja kunnianarvoisan kustannusyhtiön ja säätiön johtokunnassa tai hallituksessa; ja koska Haavikon todistuksen mukaan modernismi kasvoi itseään tärkeämmäksi liikkeeksi laajan vastustuksen vuoksi.

 

Ehkäpä juuri abrakadabrastisuuden eli viestin perillemeno-ongelman takia Haavikko vuonna 1973 laajensi repertuaariaan aforistiikan puolelle teoksella Puhua, vastata, opettaa. Opuksen nimi on ja oli varhaisen keski-iän optimismia. Lajityypin uudistaminen liittyy aihepiireihin, muotoon ja kokonaisuuden hahmottamiseen. Haavikko ei kirjoita aforismikokoelmia, vaan sarjallista aforistiikkaa. Ero on oleellinen ja tärkeä, ja usein sotketaan ja unohdetaan. Aforistiikka keskittyy asiaan, suora väitelause riittää, päämääränä ei ole uusien oivallusten keksiminen tai kehittäminen; aforistinen teos ei ole kukkakimppu, jossa jokainen yksittäinen varsi ja kukinto olisi kokonaisuudesta erotettunakin täydellinen, kaunis, valmis. Samuli Parosen Maailma on sana ja Lassi Kämärin Loistava puhallus ovat aforismikokoelmia; Markku Envallin Ja Job antaa anteeksi liikkuu aforismin ja aforistiikan välimaastossa. Rajat ja määritelmät ovat keinotekoisia, liukuvia, veteen piirrettyjä viivoja, eikä niiden pidä antaa lukukokemukseen - vielä vähemmän kirjoittamiseen - vaikuttaa, mutta teoreettisemmassa keskustelussa niitä tarvitaan, muuten jäädään tunnelmien, mielialojen ja makuasioiden tasolle.

 

Aforismia ja aforistiikkaa tutkineen Markku Envallin mukaan laji on - ja kategorisemmin - sen pitää olla proosaa; mutta tämä puhdasoppisuus ja puristisuus koskee vain kirjoitettua kieltä, sen typografiaa. Ääneenlausutun ajatelman kohdalla rajanveto lyriikkaan on vaikeampaa, ellei mahdotonta. Envall jopa suosittelee lajityyppien väliin kirjoittamista. Tähän liittynee kehotus ja  suositus jättää kansilehdeltä teoksen nimen alta lajimäärittely pois; se olkoon takakannen eli kustantajan harkinnanvarainen asia.

 

Jos katsomme typografis-formalistiselta kannalta Haavikon aforistiikan alaan luettavia teoksia, ne noudattavat pitkään kiltisti Envallin ohjeistusta - liekö Envall keksinytkin ne eräältä esikuvaltaan. Puhua, vastata, opettaa ja Ikuiseen rauhaan - ainakin omistamieni painosten kappaleet - menevät vieläkin pidemmälle, niiden takakannetkin ovat aivan valkoiset eli tyhjät. Pimeys ja Käytännön metafysiikka ovat - ehkäpä kiristyvän kilpailun ja kaupallisuuden tuhoavassa paineessa - saaneet takakansiinsa esittelyt. Mutta vasta Ei. Siis kyllä -teokseen on ilmestynyt etusivun nimen alle määre proosaa. Miksi? Oletan sen olevan tarkoituksellista, tekijän tahto. Onko Haavikolla kokemus aforistiikkansakin muodonmuutoksesta abrakadabraksi matkalla välikäsien kautta vastaanottajalle? Vai onko kyseessä markkinointikeino - mutta silloinhan määreeksi olisi sopinut romaani ilman omantunnonvaivoja, niin ne muutkin tekevät mitä vähäisempienkin tekeleitten kohdalla. Uskon Haavikon proosa-määreellä korostavan hänellä olevan tärkeää asiaa; Haavikkohan on katoavaa lajia, jolle viesti on oleellisempaa kuin olla kirjailija. Asetun hiukan vastaanseisomaan Envallin Jobista löytyvää väittämää, että sanasto ja säännöt eivät ratkaise, ei tarina, jotka kaikki on kerrottu; mikä ratkaisee on lause, rakennelma, joka paljastaa tunarin ja taiturin. Ajatelma on muodollisesti pätevä; ja ehkä juuri siksi ampuu ohi. Rakennelma viittaa tekniikkaan, sana-arkkitehtuuriin - jota Haavikko muuten käyttää yhteytettynä suomalaiskansalliseen historiankirjoitukseen - tunari ja taituri taas hierarkiaan... no, moni klassikko on aikalaistensa mielestä kirjoittanut huonosti ja väärin, ollut tunari. Että kaikki tarinat on kerrottu, on yleinen uskomus, itsestäänselvyys tai latteus - kuinka vaan - ja johtaa helposti siihen missä nykyisin ollaan, teknisen puolen ylikorostamiseen, hienon huonon lauseen ja kirjallisuuden tuottamiseen.

 

Tietoaan, tietoisuuttaan - että aikalaisille ei kannata puhua järkeä, koska se kuulostaa heistä hulluudelta - vastaan Haavikko jaksaa uskoa merkitykseen ja vaikutukseen. Optimismi on ihailtavaa ja hämmästyttävää. Mutta onko uusin vuosikerta tai annos järkeä varmasti aforistiseksi luokiteltavaa proosaa tai proosaa ollenkaan? Tähän voisi vastata Kyllä. Siis ei. Jos silmäämme kirjan taittoa, on se formalistiselta kannalta heittelevä, horjahteleva tai ainakin muotoa rikkova. Toisinaan ajatelma tai sellaisten rypäs erotetaan toisesta sisennyksellä ja rivivälillä, toisinaan käytetään pelkkää sisennystä, joskus pelkkää riviväliä. Jotkut sivut on kirjoitettu - tai pikemminkin ladottu - tiheästi täyteen, joillekin riittää yksi ajatelma tai lausepari; eikä aina voi olla varma jatkavatko ne edellisen sivun ajatussarjaa vai ovatko uusi. Teoksen alussa on yhden sivun johdanto - ilman otsikkoa - jota seuraa tyhjä sivu. Jatkossa muutama tällainen tyhjä sivu on koristettu eli kuvitettu versaaleilla, hyvin suurikokoisilla harmaaksi häivytetyillä varjostetuilla aakkosilla, jotka alkavat A:sta, mutta päättyvät - jostain syystä - Z-kirjaimeen.

 

Koska haluan uskoa huojuvuuden olevan tarkoituksellista tai ainakin kirjoittajan hyväksymää, eikä vain taittajan luovuutta tai kiireestä johtuvaa hutilointia, päättelen sen osaltaan osallistuvan puhtaan muodon rikkomiseen, jota Haavikko on alkanut harjoittaa enenevissä määrin ja joka näkyi selvimmin Käytännön metafysiikassa tyylien, näkökulmien ja lähestymistapojen sekoitteluna yrityksenä rikkoa liian valmista, ehjää, kaunista kuvaa, koska sellainen ei mene yhteen - tai edes riittävän lähelle - todellisuuden kanssa; ja ettei annosta järkeä voitaisi mitätöidä, siirtää sivuun - vaikkakin kuinka korkealle - taidetuotteena, jossa kaikki on kohdallaan. Väliin Haavikko kirjoittaa lyhyitä, iskeviä, viileän objektiivisia toteavia lauseita, välillä hän antaa vallan totaaliselle vittuuntumiselleen, jolloin iva kääntyy lähes viihteen tai ainakin viihdyttävyyden puolelle.

 

Ei. Siis Kyllä sisältää proosallisuutensa ohella runollista, ja mikä tärkeintä - ainakin tämän jutun otsikon kannalta - keskusrunollista taustasäteilyä.

 

Osasto Oikeusjuttu alkaa nimeään myöten kafkamaisella selostuksella kuinka ei tiedetä mitä juttu koskee, ketkä ovat osapuolet tai missä istunto pidetään; vain tuomio on etukäteen selvä, ettei kukaan häviäisi, vaikka kaikki kuolevat. Ja jo kohta käy ilmi vastakkain olevan kaksi samaa osapuolta, puut, metsä, ihminen ja ihmiskunta. Puista, metsistä, niiden hoidosta ja arvosta ja arvokkuudesta kirjoittaessaan tai puhuessaan - itsekseen - Haavikko kuten aikaisemminkin herahtaa aitorunolliseksi. Tässä yhteydessä häneltä livahtaa, tosin yhden ainoan kerran sana symbioosi, sekin "sanoisinko"-sävyssä, ehkä siksi että tätäkin aihepiiriä käsitellään johtoteeman, liiton ja liittoutumisen kannalta. Tosi keskusrunollista on puiden ja metsän kanssa pyöreän pöydän ympärillä neuvotteleminen, sekä erityisesti toteamus että olin puu ennenkuin minusta tuli metsä tai metsä ennenkuin muutuin puuksi; ja aivan erityisesti se totaalinen ja murheellinen yksinäisyys, joka pakottaa Haavikon osastossa siteeraamaan itseään, aikaisemmin kirjoittamaansa, koska muiden kanssa ei ole enää maailmaa, josta keskustella.

 

Teokseen on myös siroteltu sekaan eläinfaabeleita, fauna on pitkälti samaa kuin Käytännön metafysiikassa. Kettu on juoksennellut Haavikon kirjoissa jo varhain, tällä kertaa se saatuaan ja syötyään suolaa, sanoo makeaa. Kilpailukykyinen hiiri taas piirittää norsua eli ikuista Leningradia uskossa rottalaumaan. Kurki kuuluu suomalaiseen henkilökuntaan itsestäänselvästi, valas ei niinkään; uusin tulokas on kilisevä mäyräkoira.

 

On olemassa - edelleen - korkeakirjallisuuden rotuhierarkkinen puu kvartaalitalouden puutarhassa. Pertti Lassila nimitti kritiikissään Haavikon kirjaa aforistiseksi pamfletiksi. Vaikka arvio oli perussävyltään positiivinen ja ilmoitti Haavikon todistavan kaunokirjallisuuden kelpaavan ja sopivan ajankohtaisten asioiden - siis yhteiskunnallisten, poliittisten, jopa ulkopoliittisten - käsittelyyn, jokin kritiikissä jäi hiertämään.

 

Kun itselläni on käsitys, ettei pamfletti, vaikka kaunokirjallisuutta olisikin, asustele arjalais-germaanisen rotupuun ylimmillä oksilla, edes keskivaiheilla, tarkistin termin määrittelyn sanakirjasta: "jotakin ajankohtaista ilmiötä arvosteleva t. vastustava kirjanen, kiista-, häväistyskirjanen; pikkukirjanen, pienpainate".

 

Aforistiset kokoelmat ovat useimmiten ohuita pikkukirjasia; pienpainatteellisuudesta on paha mennä sanomaan, kun painosmäärä ei ole tiedossani, mutta jos kirjanen tulee WSOY:ltä kovakantisena ja päällyspaperiin, sen suunnitteluun ja varsinkin kiiltelevään aihiolakkaukseen, on uhrattu, jos ei hirveästi aikaa, ainakin vähän rahaa, niin tätä kriteeriä kirja ei täytä. Kiistämistä ja kritiikkiä löytyy, mutta tuskin häväistystä, vaikka kirjassa omalla nimellään ja toiminnallaan esiintyvätkin Ryti ja Lipponen. Toisaalta: tosiasioiden ja oman mielipiteen sanominen, jos ne eivät ole kansallisen edun, tieteen ja historiankirjoituksen eli yksimielisyyden eli ainoan vaihtoehdon mukaisia, ovat jo ainakin sata vuotta olleet pyhän häpäisemistä.

 

Ei. Siis kyllä voidaan ottaa ja lukea tutkielmana, vaikka onkin moniulotteista kaunokirjallisuutta. En usko Lassilan pahaa tarkoittaneen käyttäessään termiä pamfletti, mutta tämä vahinko on yleisempi oire esteettisten arvojen ja arvostusten kaapuun piilotetusta kulttuuripolitiikasta, siis pohjimmiltaan politiikasta. Oireyhtymä lipsahtelee vahingossa esiin siellä ja täällä, jopa Aforismiyhdistyksen sivustoillakin. Erään kirjallisen kipparin tai maakravun - kuinka vaan - lyyrillisten aforismien kohdalla hiukan taitettiin peistä lajimäärittelystä. Vaikka siinä yhteydessä karanneet termit neuvostolatteus ja vittuiluaforistiikka liitettynä Paroseen ja Paasilinnaan, heidän perinteeseensä, ovatkin hyvällä tahdolla otettavissa provosointina kirjoittaa terävämmin ja paremmin, paljastavat ne laajemman perspektiivin. Sen voisi tiivistää yhteen esimerkkiin. Kirjallisuustieteen emeritusprofessori Pertti Karkama alusti jonkin aikaa sitten Snellmanista ja hänen merkityksestään ajassamme; ja tuli kertoneeksi kokemuksensa kuinka vaikkapa vain kansalaisyhteiskunnasta ja sen toimivuudesta puhumalla saattaa saada 70-lukulaisuuden leimakirveen otsaansa; ja kuinka sillä leimalla mitätöidään, stigmatisoidaan ja vaiennetaan vähätkin yritykset keskusteluun; ja rohkeana miehenä nimesi pääkaupungissa pääkallopaikkaansa pitävän sanomalehden tämän sananvapauden oudon tulkinnan ja käytännön johtavaksi määrittelijäksi. Karkama, joka oman todistuksensa mukaan ei ollut edes sillä pahuuden vuosikymmenellä poliittisesti sitoutunut, sanoi alkaneensa ottaa kohdallaan toistuvan leiman kunnianosoituksena. Saa nähdä milloin Haavikolle jaetaan sama kunniamerkki; voi olla että siitä on päätetty jo. Ovathan puolueettomuus, itsenäisyys, sivistys - vastakohtana osaamiselle ja taidolle - jääneet taantumuksellisten iltapuhteiksi ja jorinoiksi.

 

Loppukevennykseksi ja kommentiksi proosan, aforistiikan ja runouden pohjimmaisesta sukulaisuudesta sekä kaiken katoavaisuudesta seuraava kirjan lopettava sitaatti: "Synnyinmaa on haudattu syvälle meidän sydämiimme. Sitä ei voi puolustaa eikä hävittää. Niin täytyy runon päättyä nyyhkimättä ja nykimättä kuin risuaita lumeen. Sitä on vaikeneminen. Ettei tiedä mistä."

OLLI HYVÄRINEN