<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

piippu.gif

Olli Hyvärisen kirjan Vielä kerran tulee toisenlainen aika (2006) takakansi lupaa aforismi­kokoelmaa. Varoitus olisi ollut paikallaan: Saattaa sisältää runontynkää! Hyvärinen hämmentää lisää Aforismiblogissakin käytyä keskustelua aforismin ja aforistisen runon suhteesta. Hän tarjoilee heti kärkeen abstrakteja ja monitulkintaisia proosarunomaisia lauseita - vai pitäisikö sanoa runokielisiä aforismeja:

 

Menin luontoon, se sanoi, sinua ei ole.

 

Mikä minua vaivaa, on vailla nimeä.

 

En keksinyt hyvää tulkintaa ensimmäiselle lauseelle. Voisiko jommankumman pilkun korvata pisteellä? Viittaako "se" (ihmis)luontoon? Viittaako "sinua" kirjoittajaan, lukijaan vai ihmiseen yleensä? Olisiko kyse ajattelemattomasta luonnon tuhoamisesta, Descartesin käänteislauseesta: Et ajattele, et ole siis olemassa? Aforismiblogin kommenteissa Hyvärinen kertoi pyrkineensä sarjalliseen aforistiikkaan. Perätysten luettuina lauseita voisi yhdistää kirjoittajan tai ihmisen olemattomuus: nimettömyys vaivaa.

 

Silmään ja kielikorvaan pistää, että kirjassa ei ole yhden yhtä kaksoispistettä ja ajatusviivojakin vain yhdessä lauseessa, vaikka moni lause oikein huutaa noita aforistikon perustyökaluja. Onko välimerkkirajoittuneisuus runoilijan vikaa? Runsaasti viljellyt pilkut lienevät tietoinen tyylivalinta, sillä ne näyttävät välistä runon säejaon merkeiltä:

 

Maa on sittenkin litteä, ei pannukakku, niin hyvää, mutta kolikko.

 

Kysy palvelua, älä palvelusta, vain sitä, mitä rahalla saa.

 

Toinenkin varoitus on paikallaan: Kirja ei aukea helposti! Ehkä hyvän aforismikokoelman ei pidäkään, kunhan valmiita ajatuksia ja uusien ituja on sopivassa suhteessa. Lukijoita on erilaisia: yksi pitää helposti lähestyttävistä, tarttuvista lauseista, toinen hankalista, hiljakseen avautuvista. Ajattelu alkaa olla liian raskasta monelle. Olisiko aivot narikkaan -aforismikokoelmille kysyntää?

 

Sisällöltään kirja on onneksi täyttä asiaa ja asennetta. Ei korulauseita eikä elämänviisauksia, vaan yhteiskuntakriittistä ruoskintaa ihmisen tomppeliudesta, heikkojen syrjinnästä, ihmisarvon hävittämisestä, luonnon tuhoamisesta. Muita teemoja ovat työnteko, köyhyys, politiikka, hallitsijat, sota, nainen, Jumala. Mutta suurin kaikista on rahatalous, ja omakohtaisen oloisia rahalauseita on paljon:

 

Raha on maailmanruumiin veri, kiertää näkymättömänä.

 

Koska ihmisellä ja rahalla ei ole luontaisia vihollisia, niistä tuli ne.

 

Hyvärinen kirjoittautuu samoinajattelijaksi nykyaforistikoiden valtavirtaan, siis toisinajattelijaksi. Osoitellessaan yhteiskunnan epäkohtia hän kai toivoo lukijan heräävän ajattelemaan. Kirjassa on kuitenkin toivoa vain nimeksi ja nimiaforismiksi. Tällainen aika ei voi jatkua pitkään: kun tarpeeksi moni huutelee yksin sivusta, viskoo kysymyksiä vailla vastauksia, muutos on väistämätön, parempaan - tai huonompaan. Maailmanparantamisen sijasta Hyvärinenkin vain tokaisee ja kyselee, jättää vastuun lukijalle:

 

Onko arjen kestäminen heikkoutta vai vahvuutta?

 

Kumpi muuten on hienompaa, kuolla kuula niskassa vai omassa kusilätäkössä?

 

Pitääkö aforistikolla olla suuri sanoma tai tavoite? Hyvärinen pohtii tuttuja aiheita, kuten tietysti muutkin, mutta sanoo omaperäisesti. Lauseet liikkuvat toisinaan hämärän rajamailla runokuvineen, mutta sitä voi pitää omana tyylinä, ehkä aforistiikan uudistamisyrityksenäkin. Lajien ja tyylien risteyttäminen on ymmärrettävää kaksi runokokoelmaakin kirjoittaneelta. Muutama lause huvittaa karskeilla mielikuvillaan:

 

Uusi testamentti on eltaantunut kermakuorrutus vanhan paskakuorman päällä.

 

On hyvä, että jo kohdussa alat syödä myrkkyä pienin annoksin, harjoitella. Kesken keskipäivän aurinkoa, tilastotieteellisesti, todennäköisesti, syöpä tulee ovellesi ja sanoo kohteliaasti päivää.

 

Vuonna 2005 julkaistiin toistakymmentä kotimaista aforismikokoelmaa, mikä oli kaikkien aikojen ennätyksiä, ja tiivis tahti näyttää jatkuvan vuonna 2006. Onko hyviä aiheita ilmassa, onko nyt mainosmaisten tiivistysten ja iskulauseiden aika vai onko julkaiseminen vain helpottunut? Nykyihminen haluaa heti kaiken - elämän tarkoituksen, maailman selityksen - ja Hyvärinen vastaa isoja asioita tiivistävillä aforismeilla:

 

Talous. Alkemiaa. Nurkan takana kultaa tehdään verestä.

 

Mikään muu ei säteile kuin aurinko ja jätteet.

 

Löysin kokoelmasta heti kymmenittäin hienoja, erinomaisiakin lauseita, mutta runorajoitteisena en saanut avattua muutamia lainkaan. Takaraivoon jäi kuitenkin tunne, että pienen tauon jälkeen siitä löytyy uutta pohdittavaa. Ärsyttävä kirja! Mielen sopiva ärsyttäminen lienee hyvän aforismikokoelman merkki. Piruillessaanko Hyvärinen teki kirjan, jonka lukeminenkin vaatii työtä?

 

Jos myy, on hyvä. Muita laatukriteereitä ei ole.

 

Ne, joille kirjoitan, eivät lue.

 

EINO VASTARANTA