jut11.jpg

Lehtori Hilja Mörsäri esitelmöi aforismiyhdistyksen syyskokouksessa 24.11.05 otsikolla Tavoittamattoman tavoittelua – aforismin kirjoittajat lajinsa määrittelijöinä. Lukuisten toiveiden johdosta alustus julkaistaan nyt myös Aforismiblogissa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva Hilja Mörsäri on eläkkeellä oleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on asunut Hämeenlinnassa vuodesta 1968. Mörsäri on julkaissut runokokoelmat Kolme vuodenaikaa (1958), Unohtaa toisin, toisin muistaa (1992) ja Menneet meissä - i minnet (2001, kaksikielinen kokoelma, ruotsinnokset Bo Carpelan). Hän on tehnyt tai ollut mukana tekemässä kymmentä kirjallisuuden ja kirjoittamisen oppi- ja harjoituskirjaa sekä toimittanut useita artikkelikokoelmia ja kaunokirjallisia antologioita. Mörsäri on toiminut myös luennoitsijana, kouluttajana ja kriitikkona sekä kirjoittanut esseitä oman alansa julkaisuihin ja kolumneja sanomalehtiin. Hän on ollut myös monien aloittelevien, sittemmin kirjailijoiksikin päätyneiden kirjoittajien opastaja ja kannustaja. Teos Päivien ja unten kirjasta (2000) sisältää vuosien varrella kertyneitä marginaalimerkintöjä, aforismeja ja impressioita. Mörsärin aforismeja on julkaistu myös joissakin aikakauslehdissä ja antologioissa.

 

Hilja Mörsärin esitelmä julkaistaan pituutensa takia kahdessa osassa.

 

 

Hilja Mörsäri: Tavoittamattoman tavoittelua – aforismin kirjoittajat lajinsa määrittelijöinä

 

Pohdiskeluni lähtökohtana on viimekesäinen, hyvin tiivis lukukokemus: olin Varsinais-Suomen kansanopiston järjestämän aforismikilpailun raadissa. Kilpailuun osallistui noin 90 kirjoittajaa. Aineiston lukeminen aktivoi monella tapaa, se muun muassa herätti joukon kysymyksiä. Näistä kysymyksistä joitakin otan tässä puheenvuorossani esiin:

 

Millainen kuva aforismista kirjallisuuden lajina syntyy kilpailutöiden perusteella? Julkaistujen kokoelmien ja kilpailutöidenkin perusteella voi sanoa, että aforismi on miesten suosima laji. Heijastuuko tästä miesvaltaisuudesta jotain myös lajin luonteeseen? Aforismi tuntuu olevan varttuneen iän kirjallisuutta. Alueellisessakin jakautumassa on keskittyneisyyttä. Onko kirjoittajien ikäjakaumalla ja alueellisella keskittyneisyydellä jotain yhteyttä lajin ominaisuuksiin?

 

Taustateoksina ja vertailuaineistona olen käyttänyt kahta suomalaisen aforismikirjallisuuden perusteosta. Toinen on Markku Envallin väitöstutkimus Suomalainen aforismi - keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia (1987). Toinen on saman tekijän toimittama laaja antologia Aforismin vuosisata (1997).

 

Envallilla on tutkimuskirjassaan luku Meta-aforismi, joka tarkastelee runsain esimerkein, mitä aforistiikka sanoo aforistiikasta. Tämän lajin luonteeseen näyttää kuuluvan, että kirjoittajat esittävät teoksissaan subjektiivisia lajimäärittelyjä. Voisi kääntäen kysyä, onko montakaan aforismikokoelmaa, jossa ei meta-aforismeja olisi. (Vrt. muut lajit: metalyriikkaa on, mutta eipä juuri metanovelleja tai metaromaania.)

 

Envall on kirjannut runsaasti esimerkkejä, joissa viittaukset lajin luonteeseen alkavat jo kokoelmien nimistä. Useissa on matkan metafora: Koskenniemen Matkasauva, Eero Havaksen Viittatie, Maria Jotunin Vaeltaja, Aimo Haaviston Tiellä. Pertti Hallikainen on julkaissut laajan aforismisikermän (Maija Larmolan juhlakirja, 2002), jolle hän on antanut nimen Flaneeraavat aivot (flaneeraus = kuljeskelua, ympäristön kriittistä tarkkailua ulkopuolisin silmin).

 

Yksi ryhmä nimiä viittaa ajattelemiseen, puhumiseen ja kirjoittamiseen: Viljo Römpötti Toteamia, Kalervo Tuukkanen Tuumailuja, Oiva Paloheimo Oivalluksia, Paavo Haavikko Puhua, vastata, opettaa. (Haavikolla sanat saavat ironisia käänteismerkityksiä. Ehkä Oiva Paloheimonkin kokoelman nimessä on hiven itseironiaa, etunimeen liittyvä sanaleikki ainakin.)

 

Kahdella naisaforistikolla on muistamiseen ja muistiinpanoon viittaava aforismiteoksen nimi: Kersti Bergroth, Muistiinmerkintöjä; Mirkka Rekola, Muistikirja.

 

Aforismin tiiviys ja kylmä kosketus tulevat mieleen kokoelmanimien säämetaforista: Sylvi Kekkosen Kiteitä, Markku Envallin Rakeita, Aaro Hellaakosken Lumipalloja, Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta ja tänä syksynä ilmestynyt Tarmo Palosen Tähdenlentoja pilvisellä säällä. Luontometafora on myös Jouko Tyyrin kokoelman nimessä Takiaisia. Piilossa olemisen, lukon ja avaamisen metaforia ja paradokseja on esim. Risto Nivarilla: Pienuutta piilossa ja Avaimella suljettu; Paula Sainiolla on Avainsanoja (1987).

 

Kilpailuaineistosta merkitsin muistiin seuraavanlaisia aforismin luonteeseen viittaavia otsikoita:

* Hyrrä – proteesilauseita amputoidusta yhteiskunnasta (metaforat lääketieteestä, mutta proteesissa vihje äänteellisesti lähellä olevaan sanaan protesti eli aforismin poleeminen luonne).

* Sydänveren ruosteiset jäljet. Filosofisia pätkätöitä (sydänveri vanhastaan ilmaissut syvää tunnekokemusta; ruoste ehkä viittaus vanhaan, kuluneeseen, säröilevään; pätkätyö lyhyyden ja katkelmallisuuden metafora)

* Väitelmiä - puhumiseen viittaava (vrt. Römpötti, Toteamia)

* Hengen helium. Sirpaleita hyvästä elämästä (helium 'kevyt jalokaasuihin kuuluva alkuaine'; sirpaleet (Vrt. Arvi Kivimaan kokoelman nimi Mosaiikki)

 

Kilpailutöiden nimimerkkejä olivat muun muassa: Kai Ahnung (saks. Ahnung 'aavistus', suomen kielen kai - epävarmuus, viittaus etsintään, "tavoittamattoman tavoitteluun") ja Anorektikko aforistikko (kilpailutyössä oli kauttaaltaan ilmaisukeinona kuluneiden sanontojen muuntelu, uusiokäyttö).

 

Meta-aforismeista saisi varmaan kerätyksi kokonaisen antologian. Poimin tähän joitakin eri vuosikymmeninä kirjoitettuja meta-aforismeja, jotka ovat muovanneet myöhempien aforismin kirjoittajien käsityksiä lajin luonteesta.

 

Juhani Siljo, määritteli aforismin näin selittelevästi: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen tuntoon perustuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun."

 

Siljon aforismit on julkaistu ensi kerran 1910-luvulla kulttuuriaikakauskirja Valvojassa. Tiukan solmun metafora on suomalaiseen aforistiikkaan lähes vuosisadan vaikuttanut tyylikriteeri. Sananlasku vie ajatukset lajin juurille, kansanperinteeseen. (Vrt. Pertti Hallikainen: "Sananlasku on selviytymisrepliikki. Elämän laskuja maksetaan siinä sanoilla." Hänen lauseessaan lasku-sanan monimerkityksisyys herää eloon.)

 

Jouko Tyyri julkaisi 1950-luvulla kaksi aforismikokoelmaa (myöh. yhteisniteenä Nuoruuden kritiikki). Hän aloittaa toisen teoksensa, Nokivalkea (1954) -nimisen, kolmella aforismin määritelmällä:

* "Aforismiksi ei kelpaa objektiivinen toteamus, olkoonpa se kuinka tosi tai syvällinen tahansa. Aforismin kärjistämä totuus on hyökkäävä ja sen sisältämä väite poikkeaa yleisesti hyväksytyistä dogmeista, ei peitetysti ja sovinnollisesti vaan niitä vastaan taittuen. Mikään ei ole aforismille vieraampaa kuin se kohtuullisuus ja tasapaino, jota nimitetään elämänviisaudeksi."

* "Aforismin synty: liian myöhään keksitty naseva repliikki. Siis viipymisestään latautuva sukkeluus."

* "Vakaumuksen toteamiseen riittää paradoksi; todistakoon aforismi uskon liikahduksista."

 

Tyyri oli siis Siljon linjalla. Hänen pitkähkö selittelyaforisminsa ei ehkä monen mielestä enää ole aforismi vaan esseen alku. Toinen antaa jo ilmaisukeinosuosituksen: naseva repliikki. Kolmas viittaa moniulotteisuuteen, pinnanalaiseen, uskon liikahdukseen. (Ehkä siihen, mikä täyttää jotain järjen ulkopuolella olevaa aukkoa, muulla tavalla ilmaistavaksi mahdotonta.)

 

Kuusikymmentäluvun meta-aforismeista käyvät esimerkeiksi Aku Kimmo Ripatin määritelmät, jotka sisältyvät hänen esikoiskokoelmaansa Luodemailta. Hän seuraili Siljon-Tyyrin -linjaa, mutta toi siihen modernin lisän:

* "Aforismi: pari kolme tukipistettä; lukija heilahtaa kaaren." - Lukija on aktiivinen toimija, ei vain vastaanottaja. (Vrt. Kaarlo Marjanen: Modernin runon idea: teettää runo lukijallaan.) Aforismin dialogisuus korostuu.

* Toinen Ripatin meta-aforismi: "Aforismikokonaisuus on siili. Sata piikkiä nousee sortajaa vastaan."

 

Summa summarum: määritelmissä tiivistyy lajin tuntomerkiksi henkilökohtaisuus, tiukka omapäisyyden vaatimus ja jokin, arkirationaalisuuden ylittävä kokemuspohja (Siljo: salattu tunto, Tyyri: uskon liikahdus, Ripatti: siiliasema maailmaa, "sortajaa" vastaan.)

 

Suuressa osassa kilpailutöitä samantapainen pyrkimys oli joko ilmi lausuttuna tai pinnanalaisesti näkyvissä, aivan riippumatta siitä, miten hyvin tavoitteeseen on päästy.

 

Eräs kirjoittaja muotoilee meta-aforisminsa näin: "Miten kirjoittaa yhtä aikaa rivien väliin ja yhteiskuntaa silmien väliin." (Moniulotteisuuden tavoite rivien väliin (vrt. Siljon salattu tunto), yhteiskuntakriittinen tavoite metaforassa silmien väliin muistuma sota-ajan propagandalaulusta "silmien välliin ryssää juu".)

 

Jotkut ovat nimittäneet itseään kirjoittajina siirtolaisiksi, mierolaisiksi, sivusta katsojiksi ja viittaavat näin tarkkailijan tehtävään. (Pertti Hallikainen viittaa sikermänsä nimessä toimettomaan kuljeskelijaan, flaneeraajaan, tosin hänellä kuljeskelijana ovat aivot, mikä ehkä tähdentää aforismin rationaalista luonnetta.)

 

Muutamassa kilpailutyössä on viittauksia aforismin dialogisuuteen, jopa kokonaisia teesisarjoja, jotka sisältävät lukuohjeita.

 

Jotkut kirjoittajat ovat laajentaneet määrittelyään lausesikermien ja kokonaisuuksien tarkasteluun. Ripatti puhuu aforismikokonaisuudesta - tarkoittanee kokoelmaa tai ehkä sarjaa, jonka osat rakentavat kokonaisuutta. Aforismikilpailun tavoitteeksi ilmoitettiin julkaisukelpoisen kokoelman etsiminen.

 

Tästä virittyy iso kysymys: Mikä aforismikokoelma on? Onko se vain kasa pöytälaatikkoon tai muistikirjaan kertyneitä, tekijän (ja kustantajan) aforismiksi hyväksymiä lauseita? Riittääkö kokoelman punaiseksi langaksi ajatusten tuoreus, herättelevyys? Usein kokoelma järjestyy aihepiireittäin, vaikka teemojen mukainen järjestys tuntuu näennäiseltä, kun sama aforismi ylittää usean teeman rajat, sallii erilaisia tulkintoja. Syntyykö kokonaisuus vain joistain ilmaisukeinojen ominaispiirteistä, jotka erottavat sen muunlaisista teksteistä? Miten punnitaan aforismin omintakeisuus? Näkyvätkö julkaistuissa kokoelmissa nämä "mieskohtaisuudet", persoonalliset piirteet?

 

(Tällä hetkellä proosaruno on erityisen suosittua, runo ei aina erotu runoksi vain liehuvista reunoistaan! Asemointi ei käy lajipiirteestä. Lähenevätkö aforismi ja runo lajeina tosiaan? Tuntuu, että lyriikassa on helpommin havaittavaa kirjoittajakohtaista vaihtelua kuin aforismikokoelmissa.)

 

Envall nimittää Aforismin vuosisata -antologiassaan aforismikokoelmaa katselukirjaksi – "aforismi etsii lukijasta tartuntakohtaa tai kosketuspintaa" Hän antaa lukuohjeen "selaile, silmäile, mieti, hyväksy, hylkää, vertaile, keskustele, väittele. Ja ajattele!" Kokonaisen kokoelman lukeminen yhteen menoon puuduttaa! Onko aforismi vain käyttökirjallisuutta, josta haetaan sopivia sitaatteja puheisiin, väittelyihin, merkkipäiväonnitteluihin, häihin ja hautajaisiin? Envall viittaa antologian esipuheessa tähän sanoessaan, että "iskevyys palvelee muistettavuutta ja suullista käytettävyyttä". (Pertti Hallikainen kyllä väittää, että "Pahinta mitä aforismille voi tapahtua on, että sitä aletaan siteerata totuutena.")

 

Jääkö kokonaiseen teokseen tutustumisesta lukijaan muuta kuin jokin yksittäinen, "tiiviisti ja elegantisti muotoiltu virke tai niiden kokonaisuus" (lainaus Envallin esipuheesta)? Onko aforismikirjallisuudessa erityisen ratkaisevaa ilmaisemisen taito, kielen mahdollisuuksien oivaltaminen vai sittenkin jokin muu "salattu tunto", näkemys?

 

Alustus jatkuu osassa kaksi, joka julkaistaan pian.