FT Eija Komu on arvostellut Hannu Mäkelän teoksen Samuli – Muistelma Samuli Parosesta (Otava 2006, 283s.) sanomalehti Karjalaisessa 11.6.2006, olemme saaneet luvan arvostelun julkaisemiseen blogissamme.

Suomalaisen kirjallisuuden suuri yksinäinen? Nurjasti kohdeltu itseoppinut työläiskirjailija? Samuli Paroseen (1917-1974) on turhankin helppo liittää romantisoivia määreitä.

Hannu Mäkelä pääsi Samuli Parosta kenties kaikkein lähimmäksi. Kustannustoimittajana hän editoi Parosen tekstiä. Kyse oli myös virkaveljeydestä ja vahvasta myötäelämisestä. Muistelmateoksessaan Samuli Parosesta Hannu Mäkelä myöntää reilusti pariinkin kertaan, että tämä eristäytyvä ja vaatimaton kirjailija oli Tuomas Anhavan löytö. Mäkelä oli hänet noviisina jo kertaalleen ohittanut.

Jonkin verran Mäkelä tuputtaa mukaan freudilaisuutta ja purkaa taas kerran oman isäsuhteensa katkeruutta. Sen olettaisi tulleen käsitellyksi perinpohjaisesti jo Isä-teoksessa (2004). Faktat vailla psykologisointeja riittäisivät. Samuli Parosen isä kuoli lukuisista vapautusvetoomuksista huolimatta 1918 Tammisaaren vankileirillä. Äiti menehtyi 1932 espanjantautiin.

Alkusanat venyvät yllättäen yli neljäksikymmeneksi sivuksi, mutta varsinainen muistelmaosuus perustuu johdonmukaisesti kirjeenvaihdolle ja huolellisesti läpikäydyille dokumenteille. Mäkelän subjektiivinen tyylilaji assosiaatioineen on tällä kertaa perusteltu ja vaikuttava. Mietiskelyt, jotka eivät kaikesta huolimatta ole aivan vailla itsesyytöksiäkään, laajenevat elämänfilosofisiksi kannanotoiksi. Muisti leikkaa aikakerrostumien lävitse toisinaan aforistisesti, toisinaan lyyrisesti.

Hannu Mäkelä palauttaa mieleen, tosin näitä seikkoja korostamatta, että Samuli Paronen sai valtionpalkinnon kahdesti, lopulta kolmivuotisen apurahankin. nimenomaan Huone puutalossa –romaani (1971) otettiin vastaan erittäin suopeasti, niin Helsingin Sanomissa, Kansan Uutisissa kuin Uudessa Suomessakin.

Välillä Mäkelä ajankohtaistaa Samuli Parosta liikaa. Vaikka Samuli Paronen kritisoi esimerkiksi kulttuurituotantoa sapekkaasti ("Kulttuurituotanto: liiketoimintaa, jossa kilpailu rahasta ei jätä sijaa kulttuurille"), häntä ei ole syytä pitää nimenomaan meidän aikamme pätkätyöläisyyden ja eriarvoisuuden profeettana. Tällaiset kiteytyksethän ovat päteneet ja pätevät kaikkina rajun taloudellisen kahtiajaon aikoina.

Huone puutalossa –romaaniin myös presidentti Kekkonen viittasi uudenvuodenpuheessaan. Hän oli kirjoittanut Suomen Kuvalehdessä: "Kun nyt on eduskuntavaalit edessä, toivoisin, että mahdollisimman moni ehdokas ottaisi Parosen teoksen kurssikirjakseen. Läpimeno on varma, jos ehdokas kykenee esittämään ratkaisun niihin kymmeniin kysymyksiin, joita tämä kaunokirjallinen teos nostattaa lukijan mieleen." Linnan juhliinkin Samuli Paronen sai kutsun, mutta sinne hän ei mennyt.

Postuumi aforismiteos Maailma on sana (1974) on tunnustettu jo kauan sitten klassikoksi. Yliopistotkaan eivät ole unohtaneet Samuli Parosta. Mainittakoon ennen muita Yrjö Hosiaisluoma. Hänen väitöskirjansa Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan. Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki (1990) on kattava tutkimus Samuli Parosen elämästä ja tuotannosta.

Samuli Paronen ja Erno Paasilinna, tinkimättömät hengenheimolaiset, eivät koskaan tavanneet. jo Erno Paasilinnan muistelmateoksesta Tähänastisen elämäni kirjaimet (1996) selvisi, ettei Paasilinna antanut viivyttelyään itselleen koskaan anteeksi. Lopulta kohtalo yhdisti heidät omia karmeita teitään. Sielunveljet kuolivat samaan sairauteen samalla tavalla.

Etenkin loppua kohden Mäkelän teos keskittyy olennaiseen, tihentyy ja hiljentyy. Kirjallisuuden syvät peruskysymykset ovat tietysti selviö, mutta tällainen toisen ihmisen ja hänen elämäntyönsä kunnioittaminen ei valitettavasti ole tavallista.

Parosen musta, lakoninen huumori ansaitsisi silti enemmän sijaa. Esimerkiksi täysin antiherooisessa sotaromaanissa Kuolismaantie (1967) kertoja niittaa maisematunnelmoinnit nasevasti paikoilleen: "Jos nyt ohittaisi vaikkapa satakin kertaa jonkin hyvin luonnonkauniin maaston ja siinä yrittäisi joku lyödä ohittajaa kapulalla päähän, ei paikka enää näyttäisi niinkään ihanalta."

Riipaiseva kuvaliite piirtää koruttomasti Parosen elämänkaaren pikkupojasta yksinäiseen hautakiveen. Tekstiosuudessa Hannu Mäkelä on kertonut, miten hän eräässä nimettömässä runossaan kävi lävitse Samuli Parosen viimeisiä päiviä: "ja kohta hän on jo kuollut, nimi, sanoja, / havuja, hiekkaa, / haudattu paremmassa arkussa kuin elämässään / koskaan asui. Himmeä. Kauhtunut. Etäinen. / Hyvin yksin, kuten kaikki päivänsä täällä".

 Ensimmäisen Samuli Paronen –palkinnon sai toukokuussa Helena Anhava. Suomen aforismiyhdistys myöntää sen vastedeskin vuosittain. kirjailijan muistoa vaalii Samuli Paronen –seura, tietenkin meidän Parosen tuotannon lukijoiden lisäksi.

EIJA KOMU