Eräs kirjallisuutemme silmiinpistäviä puutteita on aforismitaiteen niukkuus, etten sanoisi köyhyys. Ja kuitenkin jo Suomen kansan rikas sananlaskuaarteisto osoittaa mitä selvimmin, että henkeviksi ajatelmiksi kiteytetyllä elämänviisaudella on erittäin suotuisa maaperä meikäläisessäkin hengenilmastossa. Aforismi, joka parhaimmillaan saattaa olla yhtä jalo taiteen kukka kuin esim. joku hieno lyyrillinen runo, käsitetään meillä yleisesti kuitenkin jonkinnäköiseksi toisarvoiseksi tuotteeksi, joka kirjailijan työpajassa syntyy vain vakavamman työn ohessa, siis eräänlaiseksi kirjallisessa sulfiittiselluloosateollisuudessa jätelipeästä valmistetuksi tikkuviinaksi. Kirjailijammekin ovat suurin piirtein kiltisti mukautuneet tähän käsitykseen, jolla tietenkin on osittainen - mutta vain osittainen - oikeutuksensa. Vain eräitä loistavia poikkeuksia on kirjallisuudessamme tällä alalla ollut. Erikoisesti tulevat mieleen Juhani Siljon jälkeen jääneet "tunnuslauseet", jotka Ain'Elisabet Pennanen julkaisi "Selvään veteen" kokoelmassa, Koskenniemen "Matkasauvaksi" vuollut "katkelmat ja säkeet päiväkirjasta" sekä Maria Jotunin kokoelmat "Avonainen lipas" ja "Vaeltaja". - Muutamia poimintoja mementoksi:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Siljo:

Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.

Muutamat ihmiset ovat aina juoksevassa tilassa - ripulilla. He eivät koskaan ehdi sulattamaan ravinnokseen sitä, mitä sisäänsä suoltavat. Heidän ruokahalunsa elämään on ahneutta, jonka tuloksena on - vetelä vatsa. Heillä on aina auki suu ja eräs toinen läpi.

Nainen ei tee - hänelle tehdään, hänelle tapahtuu…

Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään. Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.

Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämässäsi voi laskea leikkiä siitä!

Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää, mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: kutti - parahiksi -!).

Koskenniemi:

Kaikista epäjumalista on Yleinen mielipide se, jonka papeille maksetaan auliimmin heidän kymmennyksensä.

Sodan kasvot näyttävät meille inhimillisyyden irvikuvan - sotilaan kasvoista voi kaikki ihmiskauneus loistaa vastaamme.

Pessimisti hautausmaan portilla: "Elävät ruumiit kantamassa kuollutta ruumista!"

"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme", mutta älä anna meidän vatsamme rasvoittaa meidän sydäntämme.

Kaikki suuret ajatukset ovat periytyneet meille, jotta ajattelisimme ne uudelleen.

Niinkuin pääsky, pitkin pintaa maan!

Niinkuin pääsky, sineen korkeaan!

Jotuni:

Arvokasta ei voi menettää.

Epäile kaikkia, mutta epäile myös itseäsi.

Ihmistä, jota kiitetään, ei usein tunneta. Ihmistä, jota moititaan, usein vielä vähemmin tunnetaan.

Ei ole ketään niin väkevää kuin se. joka todella rakastaa ja jaksaa kaikesta huolimatta kuunnella sydämensä ääntä.

Silmissämme täysin ala-arvoista ihmistä emme koskaan vihaa.

Sinä häpäiset nimesi, jos sinä puhut aina totta. Ilmankos me olemme enimmäkseen kunniallisia kaikki.

Myös eräät nuoremmat kirjailijat ovat julkaisseet aforismeja, esim. Jarno Pennasella ja Helena Murroksella on paljon oikeaa otetta.

Aforismikokoelmia ovat tietenkin kaikenlaiset "ikuiset ajatukset" ym., joita meillä on julkaistu. Aforismeja voitaisiin poimia myös esim. jonkun suuren kirjailijan teoksesta. Äskettäin onkin ilmestynyt "Aleksis Kiven ajatelmia", - luulisi sellaisella kirjalla olevan menekkiä. Ja mikä mehu niistä pursuaakaan: esim. kraatari Aapelin ajatelma naisen luonnosta tai Jukolan Timon mietelmä, että "naisella ja harakalla on samanlainen veto kiiltoesineisiin". Voitaisiinpa koota tällaisia humoristisia pätkiä yhdeksi valikoimaksi koko suomalaisesta kirjallisuudesta. Mikä "hymyjen kirja" siinä! Mutta kaikki ne olisivat kylläkin vain saksin saatuja, keinotekoisia aforismeja. Mutta niillä olisi asiamme kannalta tärkeä merkitys: yleisön huomion vetäminen tämänlaiseen taiteeseen.

Sillä alkuperäinen suomalainen aforismitaide on luotava nykyistä laajemmalle pohjalle!

Minkä palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle tekisikään kustantaja, joka nykyisenä kirjallisten kilpailujen luvattuna aikana julistaisi kilpailun parhaasta aforismikokoelmasta (ei väliä, vaikka Waltari voittaisi senkin!) ja sitten rummuttaisi palkitut teokset kaikille nimipäiväpöydille ja saman tien koko kirjallisuutta harrastavan Suomen kansan tietoisuuteen! Maassa, jossa samoille markkinoille saattaa ilmestyä yhtäaikaa kymmeniä lyyrillisiä teoksia, jotka nekään eivät ole joka pekan luettavaa, luulisi toki olevan alaa muutamille aforismikokoelmillekin vuodessa, jos vain kirjallinen yleisömme saataisiin herätetyksi niitä harrastamaan, ja kirjailijamme niitä luomaan.

Nämä ovat todella pia desideria, ja siksi haluan olla "huutavan ääni korvessa". Siis: ceterum censeo:

Enemmän aforismikokoelmia kirjallisuuteemme!

Haavi (oik. Unto Kupiainen, teoksesta Haavi: Kirjallisilla kalavesillä, 1946)